PAUL SIMON: The Studio Recordings

PAUL SIMON
The Studio Recordings
Warner

Paul Simonin kolmella ensimmäisellä sooloalbumilla on monia klassisten Simon & Garfunkel -suosikkien tasoisia kappaleita. Niitä ei kuitenkaan ole samalla tavalla kanonisoitu pop-musiikin historiaan, sillä Simonin ääni on arkinen ilman Art Garfunkelin rinnalla liitävää tenoria.

Erityisesti Paul Simonin ensimmäinen Warner-soolo on aivan yhtä suositeltava valinta ajattoman laulunkirjoittajamusiikin ystäville kuin Simon & Garfunkelin albumit. Suosikkiduon hajottua Simon hakeutui laulunkirjoitustunneille ja laajensi Paul Simon -debyytillään (1972) skaalaansa jazzahtaviin ja latinalaisvaikutteisiin sävelmiin. Levyn lauluista ovat jääneet elämään erityisesti reggae-vaikutteinen Mother And Child Reunion sekä eloisa Me And Julio Down By The Schoolyard. Myös kertova Duncan on poikkeuksellisen komea sävellyksen ja sanoituksen liitto, vaikka mukaan eksyneet inkahuilut tekevät parhaansa rikkoakseen lumouksen.

Yleistunnelmaltaan jonkin verran juurevampi There Goes Rhymin' Simon (1973) jäi Paul Simonin varovaiseksi kuopaisuksi amerikkalaisen perinnemusiikin kuohkeaan multaan. Still Crazy After All These Years -levyn (1975) kannessa pikkumies poseeraa muhkeissa viiksissä tyypillisillä newyorkilaisilla paloportailla. Kovasti Stingin balladeilta kuulostavan nimikappaleen pilaa Mike Breckerin sokerihuurrettu saksofonisoolo, mutta Garfunkel-duetto My Little Town sykähdyttää, vaikka onkin ilmeisen laskelmoitu veto. Erinomaisen kuuntelulevyn, ja koko Simonin soolouran, merkittävin raita on kuitenkin säkeistöihinsä jazzia ja kertosäkeensä taustalle bluesia uittava 50 Ways To Leave Your Lover.

Seuraavan viiden vuoden ajan Paul Simon pohti uransa suuntaa ja mielekkyyttä. Elokuvaan sävelletty One-Trick Pony (1980) muistetaan lähinnä varovaisista fuusiosovituksistaan ja sitä seurannut Hearts And Bones (1983) "modernista" soundistaan sekä hulppeasta vierailijakaartistaan, johon kuuluvat muun muassa lyömäsoittaja Airto Moriera, kitaristi Al di Meola, Chic-dynamot Nile Rodgers ja Bernard Edwards sekä Toto-rumpali Jeff Porcaro.

Kesällä 1984 Paul Simon sai kuultavakseen sowetolaista katumusiikkia sisältäneen kasetin. Se käynnisti projektin, jonka tulos oli yksi vuosikymmenen yllätyksellisimmistä menestystarinoista. Vaikka Graceland (1986) syntyi yhteistyönä etelä-afrikkalaisten muusikoiden kanssa, kuulostaa se nykyperspektiivistä kummallisen kohteliaalta – kuin tietoisesti länsimaisille massamarkkinoille tehdyltä. Vaikutelmaa eivät paranna esimerkiksi You Can Call Me Al -hitin kammottavat 80-lukuiset rumpu- ja syntetisaattorisoundit.

Jättimenestyksen vanavedessä Paul Simon yritti kaupata maailmalle brasilialaisia rytmejä. The Rhythm Of The Saints -albumin (1990) perusteella voi kuitenkin sanoa, että Caetano Veloso otti aikoinaan folkin haltuun paljon vakuuttavammin kuin mihin Paul Simon pystyi brasialaisten tyylien parissa.

Seuraavaksi Paul Simon paneutui kunnianhimoiseen musikaaliprojektiin, joka kuitenkin floppasi täysin. Teos perustui Simonin nuoruudestaan muistamaan jengitarinaan ja monet Songs From The Capeman -levyn (1997) lauluista poimivatkin vaikutteita 50-luvun viihdemusiikista ja puertoricolaisten siirtolaisten musiikista. 16-vuotiaan murhamiehen elämänkaari on kiintoisampi ja originellimpi kuin sen musiikillinen toteutus.

You're The One -albumilla (2000) liki kuusikymppinen Paul Simon palasi perusasioihin, esittämään kirjoittamiaan lauluja ilman sen kummempaa konseptia. Eniten levyllä häiritsevät sen korostuneen muusikkokeskeiset sovitukset.

Kukin levy on masteroitu uudelleen ja maustettu muutamalla julkaisemattomalla raidalla, demoversiolla tai livenäytteellä. Levyt ovat saatavissa myös erikseen. Kalliiseen laatikkoon ei kuulu minkäänlaista kirjasta tai mitään muuta ylimääräistä ostokiihoketta.