PAUL SIMON: Surprise

PAUL SIMON
Surprise
Warner

”Yllätys” on hiukan omituinen nimi Paul Simonin uudelle levylle, ellei kannessa ällistelevä vauva sitten ihmettele kuuden vuoden levytysväliä trubaduurin edelliseen kiekkoon You’re The One.

Joku voi kummastella Brian Enon ryhtymistä tähän yhteistyöhön omassa studiossaan, mutta afrikkalaisretkien tai Broadway-musikaalihorjahdusten jälkeen idea ei ole ihan oudoimmasta päästä. Kovin yllätyksellistä ei ole myöskään Steve Gaddin, Herbie Hancockin tai Bill Frisellin musisointi Simon ja Enon loihtimissa äänimaisemissa. Maestro itse laulaa yhtä herkän kuulaasti kuin aina, vaikka suokin hienoista yllätysetua tutuimmasta folk-akustiikasta poikkeaville särmäsähköisille kitarasoundeille.

Yllättävintä lienee Simonin melkein raukean rento melodinen ja soundillinen laidback-takanoja Graceland-hiteistä alkaneeseen linjaan, joista edelleen periytyy musiikinteon tavattoman ilmava rytmiikka ja pakoton sointihelinä. Ja laulusävelmät, joissa on koko ajan kuulevinaan liiankin selvää toistoa biiseihin You Can Call Me Al, The Boy In The Bubble tai Diamonds On The Soles Of Her Shoes. Paitsi että nämä uudet laulut eivät sittenkään ole yhtä tarttuvia, vaikka esimerkiksi Beautiful ja That’s Me soljuttelevatkin miellyttävästi äänipaletin lempeässä vapaakentässä. Aloituskappaleen How Can You Live In The Northeast karhea kitarakomppi, Outrageous-biisin pontevampi talking blues tai kauniisti kaikuvenytetyt Another Galaxy -soinnut saavat kyllä höristämään korvia, mutta sittenkin aika pintapuolisesti.

Yllätyksistä sävähdyttävin on kuitenkin levyn vaihtuminen cd-soittokasetissa seuraavaan arvostelulevyyn. Loppuun säästetty ja Oscar-ehdolle yltänyt animaatiohempeily Father And Daughter (elokuvasta Villit Marjaset, 2002) vaihtuu nimittäin vapauttavasti The Zutons -rämpytykseen, jonka välittömyydestä ja ulospäin suuntautuneisuudesta huomaan pitäväni paljon enemmän kuin Simonin ja Enon hartaasta ja turkasen tarkasta näpertelystä.