PHIL COLLINS: Going Back

PHIL COLLINS
Going Back
Atlantic

Kun Phil Collins katsoo taakseen ja ryhtyy uusintamaan 1960-luvun soulia, niin levyä lähestyy väkisinkin pelon sekaisin tuntein. Onko toiselta omalta albumiltaan Hello, I Must Be Going!ilta (1982) ykköshitiksi lohkaistun The Supremes -klassikon You Can’t Hurry Loven taso mahdollista alittaa?

Nyt Phil Collins luo hiilipaperiko­pioita pääosin Tamla Motownin soul­klassikoista. Levylle värvätyt soittajat ovat luonnollisesti parhaita mitä rahalla saa, joten mukana on The Funk Brothersin jäseninä jo alkuperäisillä Motown-hiteillä soittaneita muusikoita. Säestävän orkesterin sointi onkin paikoin ihailtavan autenttinen.

Holland-Dozier-Holland -kolmikon, Stevie Wonderin, Norman J. Whitfieldin, Curtis Mayfieldin ja Smokey Robinsonin biisit soivat kiistattoman hienosti. Ongelmana on kuitenkin itse Collins, joka on pikemminkin pieteettinen soulin imitoija kuin todellinen soul-laulaja.

Martha & The Vandellasin, The Four Topsin ja The Temptationsin ikivihreitä hittejä kuuntelee todellakin mieluummin alkuperäisinä esityksinä kuin Phil Collinsin laimentamina. Albumille nimen antaneesta Gerry Goffinin ja Carole Kingin Going Backistä Collinsin versiota sielukkaampi näkemys löytyy vaikkapa pienen suuren kitaristin soolodebyytiltä Nils Lofgren (1975).