PULP: We Love Life

Arvio julkaistu Soundissa 11/2001.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Kevään 1994 ja syksyn 1995 välillä ilmestyivät Oasiksen Definitely Maybe ja (What's The Story) Morning Glory?, Blurin Parklife ja The Great Escape - sekä Pulpin His 'N' Hers ja Different Class.

Arvio

PULP
We Love Life
Island

Kevään 1994 ja syksyn 1995 välillä ilmestyivät Oasiksen Definitely Maybe ja (What's The Story) Morning Glory?, Blurin Parklife ja The Great Escape – sekä Pulpin His 'N' Hers ja Different Class. Oasis ei ole selvinnyt brittipopin hulluista vuosista vieläkään, Blur onnistui levyttämään kaksi intiimiä taiderock-levyä, mutta taitaa vähitellen tukehtua jäsenten erilaisiin intresseihin ja Pulp hoiti pahimman krapulansa äänittämällä jopa itsetarkoituksellisen ahdistavan This Is Hardcore -eepoksen (1998), joka karkoitti yhtyeen teinifanit yhtä tehokkaasti kuin VR mukavuudenhaluisimmat matkustajat lippu-uudistuksellaan. Jo vuonna 1983 It-nimisen minialbumin julkaisseen yhtyeen laulaja ja johtohahmo Jarvis Cocker ei sittenkään pitänyt asemastaan mediatähtenä ja seksisymbolina. Vihdoin We Love Life -nimellä julkaistun albumin äänitykset aloitettiin jo yli kaksi vuotta sitten, mutta ensimmäinen yritys päättyi Different Class – ja This Is Hardcore -tuottajan Chris Thomasin hyllyttämiseen ja yhteisten aikaansaannosten tuhoamiseen. Kitaristi Russell Senior jätti yhtyeen jo ennen This Is Hardcorea ja huhujen mukaan We Love Life -projektin alkuvaiheessa ei aina ollut edes selvillä ketkä milloinkin kuuluivat yhtyeeseen ja ketkä eivät. Syksyllä 2000 paljastettiin, että Cockerin yhteistyökumppaniksi ja albumin tuottajaksi oli suostunut toinen suljettujen verhojen takana viihtyvä misfit eli Scott Walker – mies jonka yhteydessä määreet taiteilija ja nero tuntuvat suorastaan vähättelyltä.
Scott Walkerin edellinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 1995 ja siitä lähtien hän on työskennellyt pirstaleisen, mutta kiehtovan Tilt-levyn seuraajan kimpussa. Ei siis mikään ihme, että ehkä Pulpin joutsenlauluksi jäävän albumin julkaisua on hivutettu vähitellen kauemmas ja kauemmas. Nyt levy on kuitenkin valmis ja kaikkien kuunneltavissa. Ensimmäisen kymmenen kuuntelukerran olo on varsin ristiriitainen. Jos tuloksena olisi ollut täydellinen Pulp-albumi, jonka olemassaolon mahdollisuudesta useat We Love Lifen kappaleet antavat viitteitä, olisin ollut valmis odottamaan sitä vielä kauemmin.
38-vuotiaan Cockerin ja 57-vuotiaan Walkerin liitto olisi voinut tuottaa levyn, josta puhuttaisiin vuosien myötä samaan sävyyn kuin Scott 4 -klassikosta (1969), sillä parhaimmillaan We Love Life on yksinkertaisesti uljainta pop-musiikkia, mitä tänä vuonna on julkaistu. Levyn äänimaailma on, tietenkin, kauttaaltaan käsittämättömän rikas ja kappaleiden sovitukset ruhtinaallisen runsaita. Uuden orgaanisen Pulp-soundin symboliksi muodostunut runollinen The Trees -single asettuu täydellisesti omaan viitekehykseensä vasta albumiraitana, ja sitä seuraava Wickerman nousee ultimaattiseksi näytöksi Cockerin ja Walkerin yhteistyön rajattomasta potentiaalista. Tähän asti oma suosikkini koko Pulp-tuotannosta on ollut His 'N' Hers -albumin pitkä ja kaihoisa päätösraita David's Last Summer ("I put a bottle of cider into the water to chill/both of us knowing that we'd drink it long before it had chance"), mutta Wickerman, jonka tarinassa vanhempi mies muistelee nuoruutensa rakkautta yhtyeen kotikaupungin Sheffieldin läpi juoksevan joen kulkua mukaillen, vie saman nostalgisen teeman uusiin ulottuvuuksiin. Morriconemaisen kitarateeman kruunaamassa yli kahdeksanminuuttisessa sävelmässä on juuri sitä magiaa, jonka takia kappaletta tietää kuuntelevansa epäuskoisen ihailun vallassa vielä vuosien kuluttua. "I moved away and lost track/ but tonight I am thinking about making my way back", kukapa ei joskus tuntisi niin.
Vaikka We Love Life -levystä on puhuttu Pulpin paluuna luontoon ja jokapäiväisen elämän ihanuutta ylistävänä albumina, sorkkii se edelleen myös samoja teemoja, joissa This Is Hardcore piehtaroi. Ainakin I Love Life sekä Bob Lind (The Only Way Is Down) ovat helposti luettavissa viiden vuoden takaiseen hullunmyllyyn kohdistuviksi kommentaareiksi, ja ehkä myös Roadkillin kuollut peura on tulkittavissa kirjoittajan oman menneisyyden metaforaksi. Kaiken kaikkiaan albumi kuitenkin on, vanhoja ideoita pyörittävää Bad Cover Versionia lukuunottamatta, upea näyttö Jarvis Cockerin kyvyistä luoda Pulpin lauluihin rikas kirjallinen maailma, joka on samanaikaisesti ehdottoman henkilökohtainen, mutta myös universaalisti koskettava.
Aivan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, sillä Cockerin ja Walkerin trippi jää musiikillisesti pahasti puolitiehen. 54-minuuttisella levyllä on liki 20 minuuttia sävellysmateriaalia (The Night That Minnie Timperley Died, I Love Life, Bob Lind ja Bad Cover Version), joka ei yksinkertaisesti yllä toteutuksen ja tekstien tasolle, vaan ajelehtii ohi aiheuttamatta mielikuvaa mistään ylevästä. Kuten jo sanoin, olisin ollut valmis odottamaan vielä kauemmin, jos tuloksena olisi ollut albumi, joka täyttää klassikon ainekset kaikilta elementeiltään.
"Jos Pulp olisi elokuva, This Is Hardcore olisi ollut sille huono loppu", kertoi Jarvis Cocker lokakuun Facessa. We Love Life ei tarjoa hittejä (The Birds In Your Garden on toki täydellinen pieni pop-laulu) eikä halpaa hupia, mutta jos se jää yhtyeen viimeiseksi albumiksi, Pulp ainakin kaatui saappaat jalassa. 

Lisää luettavaa