PULP: Hits

Island hoiti nopeasti kokoelman joulumyyntiin Pulpin lähdettyä yhtiöltä, semminkin kun jo parikymppiseksi ehtineen bändin tulevaisuus muutenkin on avoin. Oiva joululahja tämä onkin kelle tahansa, joka haluaa poppinsa soinniltaan kevyenä, sisällöltään painavana eikä mitenkään tuotteistettuna. Levyn materiaali asettaa Pulpin brittipopin kuolemattomien sarjaan innoittajiensa Kinksin, Bowien ja Scott Walkerin seuraan.

Kaikkien piisien (mukaan lukien hieno uusi Last Day of The Miners' Strike) sanat on painettu kansiin. Ne kannattaa lukea – kuten myös mainiot "hihanuotit", jollaisiin harvoin enää törmää – koska kuunnellessa yleensä missaa osia. Jarvis Cocker kirjoittaa niin henkilökohtaisen elävästi, ja hyvin brittiläisesti, että tuntuu kuin pääsisi kuuntelemaan hänen ajatuksiaan.

Common People vertailee tavallisia ja parempiosaisia ihmisiä hyytävän herkullisesti kiireisen tempon muistuttaessa molempia yhdistävästä oravanpyörästä. Sorted For E's & Wizz vie yölliseen raveen, missä nappien nielaisun jälkeen on niin kosmista, että paluu normaaliin vaikuttaa ensin naurettavalta, sitten epävarmalta ja lopulta suotavalta. Help The Aged käsitetään usein ironiaksi, mutta sehän on suoraa puhetta elämän perustotuudesta.

Bändin sointi on laajakangasmaisuudessaankin intiimi, eivätkä melodiat toista itseään. Aina löytyy pieniä koukkuja, kitarafillejä, syntikkasooloja ja muuta draamaa herättämään mielenkiintoa. Bändissä ei ole virtuooseja, mutta näkemystä riittää. Kuunnelkaa vaikka This Is Hardcoren koko viritystä jousineen tai Sunrisen uskomatonta loppuhuipennusta kitarasooloineen. Vihapäissään kaksimetriseksi kasvaneen koulukiusatun älykköruipelon näköisen Jarvisin laulussa on, hyvässä ja pahassa, vahvana se olennainen tunne, että hän todella tarkoittaa jotain eikä vain "toimi vokalistina".

Orkesteri, jota Jarvis Cocker johtaa ja jonka tuorein virallinen albumi (We Love Life, 2001) on Scott Walkerin ainoa tuotantotyö, erottuu massasta. Todisteet ovat tällä levyllä.