THE RASMUS: Into

The Rasmus on tehnyt luultavasti radiopotentiaalisimman levyn, minkä suomalainen yhtye on koskaan saanut kauppojen hyllyille. Ja tämä ihan positiviisessa mielessä. Taustatarinaakin on pojista kerrottu kansainvälistä levitystä varten: pressitiedotetta lukiessa saa pari kertaa hörähdellä oikein kunnolla, kun surkeista ghetto-oloista noussut Lauri pelastaa itsensä kuolemalta liittymällä etuliitteen saaneeseen The Rasmukseen. Just joo. Helsingin ympäristöhän on täynnä hengenvaarallisia slummeja?
Into-levyllä hurmaavinta ja samalla häiritsevintä on häpeilemätön 80-lukulaisuus, jota tuotanto suotaa korvakäytäviin. Pienempinä annoksina kun mahtipontisia äänimaailmoja ja kaikuja olisi käytetty, niin homma olisi ollut paljon paremmin hanskassa. Etenkin puolivälissä vastaan tuleva Heartbreaker on a-i-v-a-n kuvottava nuorisoelokuvahymni, jonka tahattomalle komiikalle ei voi olla nauramatta. Kakkosena levyltä löytyvän Bulletin kertosäe kuulostaa Joensuun pop-ylpeydeltä Poolilta positiivisessa ääliörockasenteessaan, mutta kun alkuosa kuulostaa kuukautiskipujen vaivaamalta Savage Gardenilta, niin ei sitä mielellään kuuntele. Myös loppupäästä löytyvä Small Town on melkoista tuubaa: tälläisen esityksen kun radiosta kuulee, niin ei edes mieti esittäjää ennen kuin vaihtaa kanavaa. Todella rutiininomainen ja tavallinen kappale, jonka kyljessä lukee "MUNATON RADIOHITTI" suurin neonkirjaimin.
Hyvääkin löytyy juuri sen verran, että positiiviselle puolelle tässä mielipide kuitenkin kääntyy. Madness on mukava menopala, jonka voisi hyvinkin kuvitella jenkkiläiselle collegeradiolistalle, kunhan totaalisen turha vocoder-efekti olisi jätetty idean tasolle käytännön toteuttamisen sijaan. Chillin ovat äijät itsekin nimenneet Inton Kent-kappaleeksi, mutta siivu toimii kuitenkin lähinnä Laurin hassun puhelaulun ansiosta. Ensimmäinen monista levyn sinkkulohkaisuista eli F-f-f-falling omistaa levyn tarttuvimman kertosäkeen ja on muutenkin sopivan freesi esitys, joka kääntää15 vuoden takaisen retroilunsa onnistuneesti puolelleen. Someone Else on hyvinkin onnistunut puolihituri, jonka tehoa olisi voinut nostaa huomattavasti, kunhan säröä olisi väännetty kunnolla kehiin. Nyt tuntuu siltä, ettei biisi koskaan pääse oikein kunnolla lentoon. Ja fiiliksissä ollaan vaarallisen lähellä Bryan Adamsia, mikä ei tosiaan ole mikään ylpeyden aihe.
Yritys yhdistää eilisen kaikuja (sanan monessa mielessä) tämän päivän rocksoitantaan onnistuu puolittain. Näin se aika etenee: parikymppisten kloppien The Rasmus tekee levyn, joka voisi olla suoraa jatkoa Survivorin Eye Of The Tigerille.