Luonteva synteesi historiasta – Shoegaze-legenda Ride jatkaa vahvaa paluutaan

Olen rakastanut oxfordilaista Ridea jo 1990-luvulta asti ehkäpä enemmän kuin yhtäkään toista rockyhtyettä. Ride ei kuitenkaan ole tehnyt fanittamista aina helpoksi. Yhtyeen musiikin taso ja tyyli ovat loistavan Nowhere-debyytin (1990) sekä Going Blank Againin (1992) jälkeen vaihdelleet enemmän kuin laki sallii. Ride ei kai halunnut tulla määritellyksi ainoastaan yhden genren, shoegazen, kautta, vaan se halusi uudistua 90-luvun puolivälin brittipopin trendien mukaisesti katsomalla paradoksaalisesti menneisyyteen ja muuttumalla tylsäksi retroyhtyeeksi. Uransa sabotoinut yhtye hajosi vähin äänin vuonna 1996.
Riden vuonna 2015 tapahtuneen comebackin jälkeinen “kolmas tyyli” on kuulostanut varsin luontevalta synteesiltä yhtyeen katalogista. Samalla se on pyrkinyt omaksumaan joitain 2000-luvulle ominaisia tuotantotapoja ollakseen jotain muuta kuin nostalgia-akti. Interplayllä, kolmannella paluun jälkeisellä pitkäsoitolla, yhtyeen sointi on saanut uutuutena ylleen 1980-lukumaisen neonhohteen. Kappaleet tuovat muistumia New Orderista, Talk Talkista ja jopa Depeche Modesta.
Interplayltä ennakkoon julkaistut kolme singleä eivät täysin vakuuttaneet. Kraut-pop-ralli Peace Sign menetteli vielä, mutta pastissimainen Last Frontier ja pikkunätti Monaco olivat täysin samasta puusta veistettyjä, samalla tempolla eteneviä biisinpökkelöitä. Albumille kappaleet on laitettu peräkkäin levyn kärkeen, jolloin ne tuntuvat kuin yhdeltä pitkältä teokselta. Kolminaisuuden rikkoo ainoastaan väliin sijoitettu ambient-tunnelmointi Light In A Quiet Room.
Hitaammin avautuva loppulevy paljastuu ilahduttavasti varsin uljaaksi laulukokoelmaksi. Laulavien kitaristien Andy Bellin ja Mark Gardenerin lumoava stemmalaulanta on ennallaan, mutta teksteissä viattomuus on saanut antaa tilaa tiedostavuudelle eletyn elämän myötä.