Levyarvio: Ride toi 90-luvun takaisin, mutta uuden levyn viehätys perustuu muuhunkin kuin nostalgiaan

Ride
This Is Not A Safe Place
Wichita

Kitaristikaksikko Mark Gardenerin ja Andy Bellin Ride sai lähdössä salama- alun, mutta grunge ja brittipop jyräsivät sen alleen. Jollekin Primal Screamille loikkiminen genrestä toiseen oli sallittua, mutta ei Ridelle: tyylinvaihdos shoegazingista 60-lukulaiseen kitarajangleen Carnival Of Lightilla (1994) lytättiin armotta. Bändi hajosi ennen kuin perusrokkaava Tarantula (1996) julkaistiin.

Parinkymmenen vuoden tauon aikana Riden maine kohosi tarunhohtoisiin mittasuhteisiin. Kollegojen comebackit rohkaisivat yhtyeen paluuseen esiintymislavoille vuonna 2015 ja uuden materiaalin pariin Weather Diaries -albumilla (2017).

Uuden levyn on jälleen tuottanut luotettava Erol Alkan. Bändi hyödyntää sumeilematta vahvuuksiaan: kultakautensa kitaravalleja ja hienoja melodioita. Avausraita, ”tunnusbiisi” R.I.D.E.:n äänivalli yhdistyy elektroniseen soundiin tavalla, jollaista Gardener olisi suonut bändin kokeilevan jo 90-luvun puolivälissä. Repetition tuo mieleen sekä Wiren paluulevyt että Human Leaguen hitit. Future Love muistuttaa siitä, etteivät Riden psykedeliakokeilut olleet kelvottomia. Tasokkaan 10-luvun tuotantonsa ansiosta Ride on vahvemmassa asemassa kuin nostalgiaan nojautuvat kollegansa.