The Jesus & Mary Chain, Slowdive, The Charlatans, Ride… Levyhyllyn uutuusosasto näyttää oireellisesti vuodelta 1995. Niin erilaisia kuin näiden yhtyeiden suhteet menneisyyksiinsä ovatkin, on julkaisujen yleisviesti ilmeinen. 1990-luku on taas täällä, vaikka vuosikymmen teki itsensä tarpeettomaksi jo aikoja sitten.
Muinaisten edelläkävijöiden paluukierrokset ovat usein apeita. Ride tuntuu onneksi tiedostaneen tämän. Se ei hamua paluulevyllään kohti vanhaa äänisumuaan, vaan korostaa kirkkaita melodioita ja erottelukykyistä tuotantojälkeä. Ajankohtaiselta Weather Diaries ei kuulosta, mutta ilmavuudessaan kokonaisuus on äärimmäisen kutsuva.
Parasta levyllä on soiton paineettomuus. Ride hyödyntää kitarakaikujen keskeltä muinoin löytämäänsä nyanssintajua luomalla mutkattomasti toinen toistaan avarampia ja irtonaisempia kudelmia. Nimikkokappaleen päättymätöntä äänivirtaa syventäessään tai Lannoy Pointin vaivattomasta rullauksesta nauttiessaan orkesteri on lähes elämänsä vedossa, ja tasapainoinen yleistunnelma kantaa levyä silloinkin, kun perusilmaisu kangistuu triviaaliksi.
Voi olla, että Weather Diaries pikemminkin kirvoittaa ilmoille vanhoja muistoja kuin luo uusia. Levy kohtaa kuitenkin taustansa pystypäin. Aivan kuin albumi tahtoisi kertoa, mihin suuntaan brittipop olisi voinut aikoinaan kehittyä, jos se ei olisi tukehtunut turpeaan omahyväisyyteensä.
