ROD STEWART: The Story So Far – The Very Best Of

Arvio julkaistu Soundissa 12/2001.
Kirjoittanut: Antti Marttinen.
Stewartin ämmän poika on ollut monessa mukana, siitä tämä tuplakokoelma käy hyvänä muistutuksena. Mies kuuluu niihin kameleontteihin, joiden käänteissä monet ovat jääneet huuli pyöreänä ihmettelemään, että mitä se nyt tuolla lailla.

Arvio

ROD STEWART
The Story So Far - The Very Best Of
Warner

Stewartin ämmän poika on ollut monessa mukana, siitä tämä tuplakokoelma käy hyvänä muistutuksena. Mies kuuluu niihin kameleontteihin, joiden käänteissä monet ovat jääneet huuli pyöreänä ihmettelemään, että mitä se nyt tuolla lailla. Asia käy hyvin ilmi heti levyn alusta, kun Stewartin ensimmäistä maailmanlaajuista megahittiä Maggie May seuraa lähes yhtä iso diskohitti Baby Jane. En varmaan ollut ainoa, joka aikanaan kammoksui Rodin diskopelleilyä, mutta kyllähän hän senkin tontin hyvin klaarasi. Tosiasiassahan konkkonenän musiikki ei suinkaan muuttunut yhdessä yössä hyväksyttävästä rockista monien kammoamaksi diskoiluksi, vaan se tapahtui A Night On The Townin ja Atlantic Crossingin kaltaisten siirtymäkauden albumien kautta. Niiden kelpo antia olivat tämän kokoelman hitit Tonight´s The Night (Gonna Be Alright), The Killing Of Georgie, I Don´t Want To Talk About It ja Sailing, josta tosin aikanaan sai yliannostuksen.
Diskosoundien myötä myös Stewartin imago muuttui pörröpäisestä pubiveikosta trendikkääksi yökerhoketuksi. Vuoden 1972 Faces-kitararunttaus Stay With Me on täysin toisesta äänimaailmasta kuin vuoden 1978 syntsahitti Do Ya Think I´m Sexy? – paitsi että vokalistin ääni oli edelleen sama. Ja se onkin vetänyt miehen kuiville monista karikoista, sillä armoitetuilla tulkitsijan lahjoillaan hänelle voi antaa paljon anteeksi.
90-luvulla mies teki taas kelpo albumeita, jotka tyydyttäisivät monia hänen varhaisiakin ystäviään, mutta nuorekkaana pysytteleminen popmaailmassa ei ole kadehdittavaa puuhaa, eikä Stewartin menestys ole ainakaan levymyynnillisesti ollut viime vuosina kehuttavaa. Tälläkin tuplalla on kuitenkin esimerkkejä raspikurkun tyylitajun säilymisestä 90-luvulla: Rhythm Of My Heart, The Motown Song ja Ruby Tuesday ovat hienoja esityksiä, kun taas alkuvuodesta ilmestynyt albumi Human on tyyppiesimerkki pakonomaisen trendikkyyden tavoittelusta.
Vaikea nämä 34 biisiä on nahkoineen karvoineen nielaista. Toisaalla kurkkuun tuntuu tarttuvan karva, toisaalla sinne taas tuntuu nousevan pala. 

Lisää luettavaa