Kun helsinkiläinen Rubik täydensi haparoivalla mutta tavattoman kunnianhimoisella People Go Missing -ep:llä (2005) vakiinnuttamaansa profiilia toissavuotisella Bad Conscience Patrol -albumilla, edistyksellisyyden kaipuu oli jo ehtinyt muuntua likiarvoisista ideoista vimmaiseksi esitystavaksi ja varmaotteiseksi kirjoittamiseksi. Välittömästi aukeava Dada Bandits onkin käsittääkseni se valmis artikkeli, jota valikoivaksi kehittynyt kaupunkilaisyleisö ja Pekka Laine (Soundi, 03/2007) kollegoineen peräänkuuluttivat.
Sävyiltään hienostunut ja tunnetiloja kiteytyneistä fragmenteista muotoileva Dada Bandits on kuin oppikirjaesimerkki mp3-aikakautta palvelevasta poplevystä, jonka yksittäisten hetkien erottuvuus ei riitauta kokonaisuuden sommitelmaa. Lisäksi levy onnistuu luomaan oman todellisuutensa: herkästi polveilevasta Goji Berries -avauksesta välittömäksi megahitiksi paisuvaan Fire Age -väliaikaan ja levyn päättävään hurmaavaan Altitudesiin saakka Dada Bandits puoltaa vahvaa ja toiminnallista visiota.
Se on mahdollista, koska sovitus yllättää dynaamisuudellaan ja tilantuntu omintakeisuudellaan, mutta sittenkin vasta kokonaisuus päästää satumaisen tarinan jäljille. Se ehdollistaa pyyteettömästi kasvamaan nelikon mukana, ja jokainen yksityiskohta palauttaa kuuntelijan tähän esityksen kantavaan ajatukseen: luopumiseen, saamiseen ja eteenpäin jatkamiseen.