SIG-yhtyeellä ei ollut salaisuuksia. Heidän arkinen taustansa, sopivan riittoisa soittotaitonsa, musiikilliset vaistonsa ja Matti Inkisen laulujen todellisuus olivat luettavissa poikkeuksellisen avoimena nuottikirjana. SIG todella oli yhtä aikaa huolettoman iloinen popbändi ja angstisen emotionaalinen uuden aallon ongelmakimppu. Silti se ei ollut dramaattisesti kaksikasvoinen orkesteri, sillä monet heidän parhaista kappaleistaan sisäistivät täysin vilpittömästi kummankin elementin.
Kokoelman keskiaukeamalle tallennettu seinätauluteksti sen kiteyttää: “Olemme viihteen vapautusarmeija. Soluttaudumme ja iskemme. Viattomuus on valepukumme. Ironia ja uusi aalto ovat aseemme. Pop-musiikin historia on työkalumme.” Sitoutumalla näihin teeseihin SIG säilytti vapautensa ja viattomuutensa. Vaikka punk-aika nosti yhtyeen kirjaimellisesti kadulta (Kartsaa, Lauantaina) levyttämään Hilse-sakilaisten joukossa, SIG paljasti heti ensimmäisellä albumillaan (Matkalla maineeseen, 1980) raikkaamman luonteensa.
Odottamattoman optimistinen ensihitti Tiina menee naimisiin olisi leimannut kenet tahansa. Jos SIG antoikin Tiinalle (ja lukuisille tuleville hääpareille) lupauksen aidosta onnesta, bändi ei sittemmin suojellut kuulijoita laitapuolen rakkauden raadollisita puolilta. Yhtye puhkesi heti kukkaan myös musiikillisesti nikkaroimalla poptyökaluillaan sovituksiin klassisia teemoja, vanhojen iskelmien elkeitä, reippaita twist- ja humpparytmejä, ajattomia beat-tahteja ja ajankohtaisia futu-tutinoita. Ällistyttävin hybridi on kansanlaulusta umpisynteettiseksi tanssikipaleeksi muokattu Älä sinä huoli.
Sadan vuoden yksinäisyys -tuplan hienoin puoli on monen muun SIG-kokoelman yhdenmukaistaman hittivalikoiman elävöittäminen yhtä vahvoilla mutta haasteellisemmilla poiminnoilla. Ylevä Lapsuus ja lapsellisuus saa vihdoin huipentaa hyvin toimitetun levyhistoriikin. Myös Inkisen soolokappaleet ovat oikeuksissaan. Popmusiikin historia on nyt SIGin ansaittu tyyssija.