SLY & THE FAMILY STONE: There´s A Riot Goin´ On

Vaikka Prince pitää yli kaiken Joni Mitchellin viettelevästä The Hissing Of Summer Lawns -albumista, eivätköhän juuri nämä levyt ole vaikuttaneet pikkumiehen ilmaisuun eniten. Jos Sly Stone (Sylvester Stewart) ei olisi ruvennut hapottamaan soulia ja funkia 60-luvun lopun San Franciscossa, näkisi Princekin popmusiikin värit taatusti toisella tavalla. Suora yhteys The Family Stonen ja Princen välillä on peukutustyylin keksinyt basisti Larry Graham Jr., jonka kanssa Prince on myös kolkutellut ovia nippu Vartiotorni-lehtiä kourassaan.

Ensimmäistä Rakkauden Kesää vasta odoteltiin, kun Sly Stone sai tarpeekseen hippien ja autotallirockarien paapomisesta studiossa ja päätti perustaa bändin, jollaista ei oltu ennen nähty eikä kuultu. Stone rekrytoi ryhmäänsä sekä valkoisia että mustia muusikoita ja heitti myllyyn kaiken kiinnostavana pitämänsä musiikin. Sly & The Family Stonen ensimmäiset albumit menivät tyyliä hioessa ja suurimmaksi menestykseksi jäi alkuvuodesta 1968 ilmestynyt Dance To The Music -single.

Todellista läpimurtoa merkinneen Stand!-levyn (1969) otetta funkiin ja souliin voi kuvata yhtä lailla niin populaariksi, psykedeeliseksi kuin progressiiviseksikin. Oman kierteensä keitokseen toivat Stonen poliittiset sanoitukset. Seitsemää yhtyeen soundin kiteyttänyttä raitaa (esimerkiksi I Want To Take You Higher ja Everyday People) tasapainotti 14-minuuttinen Sex Machine -improvisaatio.

Jos ei ollut kaikki hyvin amerikkalaisessa yhteiskunnassa, niin huumehuuruisen Sly Stonen kuulatkin rupesivat vähitellen ropisemaan alas portaita. Ihmis-oikeusliikkeeseen ja politiikkaan yleisemminkin pettynyt Stone osti rumpukoneen, linnoittautui kartanoonsa ja puristi itsestään yhden rockin historian hienoimmista ja vaikutusvaltaisimmista levyistä.

Vaikka There's A Riot Goin' On -albumi (1971) meni ilmestyessään listaykköseksi, oli Sly & The Family Stonen tarttuviin pophitteihin ihastunut yleisö ihmeissään. Synkkä, vainovarhainen ja sähköinen levy on kuitenkin tehty juuri niistä ainesosista, mistä klassikot rakentuvat: tinkimättömästä näkemyksestä, uniikista soundista ja tiiviistä tunnelmasta. Jos usein nähdään hiphopin syntyneen 70-luvun alun Bronxissa, niin yhtä hyvin ajanlaskun voisi aloittaa tästä levystä.

Mehukkaan If You Want Me To Stay -singlen vanavedessä seuranneella Fresh-levyllä (1973) maestro raotti vähän verhoja, mutta kepeyden rinnalla kuuluvat myös kipeys ja katkeruus. Sitä seuranneen Small Talk -albumin (1974) kannessa Sly Stone poseeraa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Myös musiikki on suurelta osin lässyä ja ponnetonta.

Kokaiinin kanssa koko ajan kamppailut Sly Stone esiintyi satunnaisesti vuoteen 1987 asti. Hän ehti siis viettää noin 30 vuotta omassa avaruudessaan ja 20 vuotta poissa lavoilta ennen näyttäytymistään viime vuoden Grammy-gaalassa. Saapa nähdä, mitä Pori Jazz on tullut ostaneeksi.