SPARKLEHORSE: It´s A Wonderful Life

Modernin amerikkalaisen lo-fi-popsoundin pioneeribändit Sparklehorse ja Mercury Rev ilahduttavat meitä uusilla albumeilla. Yhtyeitä yhdistävät äänimaailman lisäksi falsettilaulu, esihistorialliset kosketinsoittimet sekä sama tuottajahahmo, Dave Fridmann. Tätä nykyä Virginian vihreillä niityillä viihtyvän Mark Linkousin luotsaama Sparklehorse oli jäädä lopullisesti telakalle pari vuotta sitten, kun yhtyeen keulahahmo halvaantui tilapäisesti annosteltuaan liikaa heroiinia, kokaiinia ja rauhoittavia aineita elimistöönsä. It's A Wonderful Life onkin nimeään myöten ylistys elämälle. Mistään kevyestä kesälevystä albumin kohdalla ei kuitenkaan voida puhua: valtaosa biiseistä on reilusti yli neljä minuuttia pitkiä ja tempot raskaan hitaita.
Ensimmäiseksi sijoitettu unelias nimiraita johdattaa kuuntelijan Linkousin pään syövereihin ("I'm full of beans who died at sea/I'm the dog that ate your birthday cake"). Yllättävän radioystävällinen Gold Day jatkaa The Cardigansin Nina Perssonin enkeliharmonian siivittämänä. Maineikkaita vierailijoita albumilta löytyy enemmänkin: Polly Jean Harvey laulaa ja soittaa särökitaraa Piano Fire – ja Eyepennies-kappaleilla, kun taas Tom Waits örisee ja kolistelee Linkousin kanssa säveltämässään rujossa Dog Door -laulussa. Omiksi suosikeikseni nousevat haikean kaunis More Yellow Birds, pedal steelilla maustettu Comfort Me sekä albumin bonusraita, jonka nimeä ei paljasteta missään. Jälleen kerran jää miettimään, miksi levyjen täytyy tänä päivänä kestää yli 60 minuuttia – kaksi biisiä lyhyempänä Sparklehorsen kolmas albumi voisi olla viiden tähden levy.
Mercury Revin edellinen albumi Deserter's Songs julistettiin pari vuotta sitten moderniksi klassikoksi kaikissa merkittävissä musiikkilehdissä. All Is Dream ei ole samanlainen napakymppi kuin edeltäjänsä, mutta kyllä tältäkin levyltä helmiä löytyy. Levyn tuottajaksi valittiin alun perin muun muassa Neil Youngin tuottajana tunnettu Jack Nitzsche, joka kuitenkin poistui tästä maailmasta vain viikkoa ennen äänitysten aloittamista. Niinpä vastuu langetettiin jälleen bändin ulkojäsenelle Dave Fridmannille ja levynteko pääsi käyntiin.
Aloitusraita The Dark Is Rising lienee kunnianosoitus Jack Nitzschelle upeine jousisovituksineen, joista tulee mieleen Neil Youngin A Man Needs A Maid -klassikko. Mutta jo toisessa biisissä sävy muuttuu täysin: Tides Of The Moonissa pääosassa ovat raskaasti soitetut rummut. Rumpujen päällekäyvyys rasittaa muitakin biisejä, eritoten singlebiisiä Nite And Fog. Bändin livenä nähneenä tämä miksauksellinen linja käy järkeen – keikalla Mercury Rev kuulostaa ja näyttää valitettavan paljon Ruotsin lippulaivalta eli Kentiltä haudaten valtaosan kauniista sävyistään rumpu- ja kitaramaton alle.
Onneksi albumille on mahtunut myös A Drop In Timen kaltaisia, Leonard Cohen -henkisiä balladeja. Jotenkin tuntuu siltä, että Mercury Rev pääsee oikeaan vireeseen vasta levyn loppupuolella. Levyn päättävät kappaleet Spiders And Flies sekä Hercules ovatkin todella kaunista kuultavaa.