Pitkälti kuoleman jälkeen valmiiksi työstetty albumi ei liene paras sisääntulo kenenkään musiikkiin, mutta Sparklehorsen johtaja Mark Linkousin Matt-veljen ja tämän Melissa-vaimon kertomus siitä, miten sydänverellä he tämän Linkousin itsemurhan aikaan 2010 melko valmiin albumin saattoivat päätökseen, kosketti.
Kaikkea tuota vasten tuntuu kiusalliselta myöntää, ettei 14 kappaleen kokonaisuus kolahda niin kovaa kuin toivoin, vaikkei se missään tapauksessa huono albumi ole. Tyylillisesti Bird Machine ammentaa aika monelta ja yllättävältäkin suunnalta. Daddy’s Gone on vahvasti beatlemainen ja toimii hyvin. Vastaavasti I Fucked It Up rymistelee suorastaan klassista punkia armottomalla säröllä kuin 30 vuoden takaa.
Linkousilla oli vankka viehtymys säröön ja lo-fi-estetiikkaan. Kuin rikkinäisen megafonin läpi laulettu It Will Never Stop avaa levyn tämän osaston huipussa, se vaan ei enää tänä päivänä kuulosta valtavan piristävältä ratkaisulta. Klopsottavan rytmikoneen kuljettama Kind Ghosts on akustisine kitaroineen ja lempeässä aavemaisuudessaan ehkä Linkousia tyypillisimmillään ellei sitten valmistellumpi Evening Star Supercharger, joka ilman muuta onkin levyn parhaita raitoja. Niin ikään kiekon huippuihin lukeutuvaa Falling Downia voisi sanoa alt-americanaksi.
Juuri nyt tasapuolisesti surumielisyyttä ja lempeyttä huokuva levy tuntuu kasvavan, kun monikerroksista hälyä sisältävä Chaos Of The Universekin kuulostaa reippaasti paremmalta kuin aikaisemmilla kuunteluilla.