Kuinka paljon tavaraa kolmen minuutin poplauluun voi mahtuakaan! Kuumottava kosketinintro, posahtelevia paukkurautoja, hysteerinen kitara, laulajan holtiton falsetto, pakenevia sarvikuonoja, elefantteja ja tiikereitä. Siinä vasta pieni osa yhä levyttävän Sparksin suurimman hitin – ja parhaan kappaleen – This Town Ain’t Big Enough For Both Of Usin sisällöstä.
Kaliforniassa kasvaneiden, mutta Englannissa asuessaan parhaat albuminsa levyttäneiden Ron (viikset ja koskettimet) ja Russell (laulu) Maelin ideaan täydellisestä pop-yhtyeestä kuuluivat musiikin lisäksi niin levynkannet, ulkonäkö, esiintymiset kuin haastatteluissa luodut mielikuvatkin. Jos ihmettelette, mitä viimeinen tarkoittaa, niin kuunnelkaapa Propaganda-levyn (1974) loppuun liitetty radiohaastattelu. Lupaan, että sen jälkeen useimmat poptähdet tuntuvat tylsiltä tyypeiltä.
Sparks äänitti näistä neljästä levystä kolme ensimmäistä Englannissa. Jos niiden musiikki pitäisi selittää muiden yhtyeiden kautta, niin kyseessä voisi olla Roxy Musicin rohkeimpien ja Queenin pöhköimpien päähänpistojen täydellinen yhdistelmä. Kimono My House (1974) poiki suurimmat hitit, mutta Ron Mael on oikeassa väittäessään, että Propaganda toimii paremmin kokonaisuutena. Tietenkin myös siltä löytyvät Never Turn Your Back On Mother Earth -balladi ja leikkisä Something For The Girl With Everything kuuluvat 70-luvun parhaimpien taidepop-singlejen joukkoon.
Jos ei Sparksin musiikki aiemminkaan ollut helposti sulavaa, niin esimerkiksi big band- ja marssiparodiat tekivät Indiscreet-levystä (1975) vielä hankalamman tapauksen. Seuraavana vuonna Ron ja Russell palasivat Kaliforniaan ja äänittivät viimeisen Island-ajan albuminsa studiomuusikkojen kanssa. Big Beatia (1976) pidetään heidän kataloginsa rock-levynä. Voi kai asian niinkin nähdä.
