THE STRANGLERS: Norfolk Coast

Originaalin punkbuumin imussa 70-luvun lopulla pinnalle nousseen The Stranglersin alkuperäinen kemia katosi viimeistään vuonna 1990 ilmestyneen kymmenennen studioalbumin ilmestyttyä ja kitaristi-laulaja Hugh Cornwellin lähdettyä omille teilleen. JJ Burnel, Dave Greenfield ja Jet Black värväsivät Cornwellin tilalle ex-Vibrators-kitaristi John Ellisin ja vokalisti Paul Robertsin ja tällä kokoonpanolla syntyi neljä studiolevyä, mutta vuoden 1998 Coup De Gracen jälkeen The Stranglers -rintamalla on ollut hiljaista.

John Ellisin vaihduttua Baz Warneen The Stranglers aloittaa Norfolk Coastilla uransa kolmannen vaiheen. Burnel, Greenfield ja Black ovat yhä yhtyeelle suunnan näyttävä ydinkolmikko. Kun Paul Roberts on edelleen kohtuullisen väritön vokalisti ja kun kitara ei ole vieläkään yhtyeen sydän tai sielu, niin albumin pääroolit menevät Dave Greenfieldin koskettimille ja hieman vähemmässä mitassa myös JJ Burnelin bassolle. Urut kieppuvat toistuvasti vanhalla tutulla tivolihenkisellä soundilla ja basso jyrää hetkittäin kuin silloin ennen.

Norfolk Coastin biisit ovat parhaimmillaan tasokkainta The Stranglersiä miesmuistiin, mutta alkuperäisen kvartetin saavutuksiin ei enää ylletä. Tyylillisinä poikkeamina levyn raidoista erottuvat kissankeveydellä shufflaava Dutch Moon ja Sanfte Kuss, jonka akustisen kitaran, viulun ja sutirumpujen synnyttämä mustalaissvengi tuo mieleen Vaya Con Diosin jazzahtavimmillaan.

Norfolk Coasti ei ole huono albumi, mutta The Stranglers jyllää tänään silti pitkälti vanhan maineensa varassa.