SYSTEM OF A DOWN: Toxicity

SYSTEM OF A DOWN
Toxicity
American

Armenialais-amerikkalainen System Of A Down ei ole mikään pikkutekijä, vaikka se viime aikoina onkin jäänyt Slipknotin ja muiden shokeeraajien varjoon. Yhtyeen ensimmäinen albumi myi kuitenkin lähes miljoona kappaletta eikä Toxicityn kuultuaan ole mitään syytä olettaa, että bändin kurssi olisi laskussa. Bändi kuulostaa ennen kaikkea itseltään ja periaatteessa sillä ei ole mitään yhteistä muotiliikkeistä nu-metal -univormunsa hankkivien onnenonkijoiden kanssa. Raadollisuutta lähestyvä vilpittömyys saa vain pontta solisti Serj Tankianin antaessa laulussa kaikkensa ja vähän enemmänkin.
Se, kuinka System Of A Down on rakentanut musiikkinsa haastavaksi, lukuisia temponvaihteluja suosivaksi stop & go -rymistelyksi saamatta sitä kuulostamaan ammattimuusikkojen työhakemukselta on kunnioitettava saavutus, sillä Tankianin ja kitaristi Daron Malakianin kirjoittamat biisit eivät todellakaan päästä kuulijaa helpolla. Kappaleiden sisään on leivottu niin etnisiä vaikutteita kuin huumoria, joka vasta vaativa taiteenlaji onkin. Parhaimmillaan Toxicity kuulostaa kokoelmalta moderneja kasakkalauluja. Särmää mätkimisessä on kuitenkin sen verran, että metallin puolelle mennään. Ulottuvuuksia on silti enemmän. Tankian muistuttaa kovasti ärriä pyöritellessään Jello Biafran lanseeraamaa teatraalista satiiria ja punk on asenteena läsnä bändin vapaudessa tehdä mitä huvittaa tai yksityiskohtaisemmin vaikka iholle käyvän Bouncen vinossa virnuilussa.
Yhtye ei aja itseään nurkkaan sanoituksissaankin. Prison Song kyseenalaistaa amerikkalaisen kriminaalipolitiikan, joka ratkaisee ongelmansa sulkemalla kaikki ne vähäisimmätkin lainrikkojat telkien taakse, joilla ei ole varaa voidella viranomaisia. X:n voi tulkita viittaukseksi turkkilaisten ensimmäisessä maailmansodassa toteuttamaan armenialaisten 750000 ihmishenkeä vattineeseen kansanmurhaan, jossa tarkoituksena oli pyyhkäistä koko kansa maan päältä. Deer Dance muistuttaa siitä tiedotusvälineiltä useasti unohtuneeseen tosiseikasta, kuinka kautta aikojen mielenilmauksia tukahdutettaessa kärpästä ammutaan tykillä, kunnes se ei enää surise valtaapitävien korvassa. Jeesustelemaan bändi ei kertaakaan sorru, vaikka ehdottoman tosissaan onkin. Tuotantopuolella Rick Rubin on tehnyt hienoa työtä antaessaan bändille tilaa pitäen paketin silti tiukasti kasassa.
Politiikkaa ja emootiota ei näin kokonaisvaltaisesti ole tuotu toistensa luo sitten Rage Against The Machinen debyyttialbumin. Toxicitya osuvammin tämänhetkistä maailmantilaa ei juuri voi nippuun pistää.