TAPES: Aloha!

TAPES
Aloha!
Aisti

Jukka Salmisen Tapes -nimellä tekemä soolodebyytti (2006) oli intiimissä tunnelmassaan todella koukuttava tapaus. Se oli harvinainen esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisilla eväillä saadaan intensiteetti kohdalleen. Albumilla Salminen oli käytännössä kaksin akustisen kitaran kanssa, mutta enempää levyltä ei kaivannutkaan. Tuon lähemmäksi Elliott Smithin tunnustuksellista ja herkkää ilmaisua ei Suomessa oltu aiemmin päästy.

Olin ylipäätään yllättynyt siitä, että Tapesilta putkahti toinenkin albumi, sillä monien soittohommien työllistämän muusikon esikoinen vaikutti yksittäiseltä irtiotolta. Ennen kuin levyn ehti soittimeen asettaa, kävi myös mielessä mihin suuntaan Tapes-albumin akustisesta ilmaisusta oli lähdetty. Samalla konseptilla ei esikoista päihitettäisi. Mutta olisiko uudistuminen tässä yhteydessä liian tarkoitushakuista ja siten epäaitoa?

Ei ollut. Aloha! soi edeltäjäänsä rikkaammin ja monipuolisemmin. Lisäinstrumentteja on kelpuutettu mukaan, vaikka tämänkin levyn sovitukset pohjaavat vahvasti akustiseen kitaraan. Silti Tapes soi enemmän bändinä, vaikka langat ovatkin edelleen esittäjän itsensä käsissä. Jo yksin vähäeleisesti säestävät koskettimet etäännyttävät mielikuvaa puolivillaisesta makuuhuoneprojektista.

Aloha! on tunnelmaltaan ilahduttavan monitahoinen levy. Pohjimmiltaan hyvin surumielinen, joka johtuu jo pelkästään Salmisen hieman lannistuneesta lauluäänestä. Esimerkiksi hyvinkin riemukas päätöskappale Lemmy on hymy suupielessä nuoruuden päiviä muisteleva nostalgiapala. Kepeästi hassuttelevasta ironiasta se on kuitenkin kaukana.

Aivan kuten Tapesista on myös Alohasta! kasvamassa kuuntelua ja aikaa kestävä levy, jonka salavihkaa koskettavaan ja moneen tilanteeseen käypään fiilistelyyn tulee palattua uudestaan ja uudestaan.

 

Ensimmäinen albumisi oli lähes täysin akustinen, kun taas Aloha! soi sovituksellisesti rikkaammin. Oliko tämä lähtökohta levylle vai matkan varrella tullut päätös?
– Lähtökohtana oli oikeastaan vain tehdä erilainen levy kuin edellinen. Ensimmäinen levy oli aika vahvasti teemallinen ja sopi siihen aikaan hyvin. Biisit oli tehty omassa pienessä huoneessa Englannissa asuessani ja siksi ne oli sellaisia tuokiokuvia siltä ajalta. Elämäntilanteeni on muuttunut melkoisesti, joten tuntui luonnolliselta muuttaa myös soundimaailmaa.

Missä määrin levyllä soittavat Tommi Salminen, Samae Koskinen ja yhdellä kappaleella laulava Ville Pirinen vaikuttivat lopputulokseen? Haluatko pitää Tapesin sooloprojektinasi vai voiko siitä kasvaa ”oikea” bändi?
– Tapes paisuu nyt tulevilla keikoilla bändiksi, jossa on mukana Samaen ja Tommin lisäksi Tuomas Luukkonen kitarassa ja Teemu Markkula koskettimissa ja saksofonissa. On kivaa soittaa bändillä keikkoja ja kiertää Suomea, mutta luulenpa, että levyt teen aikalailla itsekseni edelleen.
– Tiedän kyllä aina kenelle soittaa, jos tarvitsen tiettyä soundia johonkin biisiin. Samae oli mukana jelppimässä tuotannossa ja Tommin halusin ehdottomasti soittavan rummut tälle levylle. Pirisen Villen kanssa on aina kivaa tehdä kaikkea, hän kun on Suomen mutkattomin ja mukavin mies.

Soitat myös Janne Laurilan ja Samae Koskisen yhtyeissä. Koetko tällaisen ”rivimuusikon” ja säveltävän esittäjän roolit erilaisiksi vai tukevatko ne toisiaan?
– Mun mielestä on hienoa soittaa kaikissa bändeissä, missä olen mukana. On mahtavaa olla mukana jutuissa, joissa ihmisillä on erilaiset lähtökohdat ja tavat tehdä musiikkia. Mulla on kunnia soittaa kitaraa myös Steel Mammothissa, jossa on mukana myös Jussi Lehtisalo, Anssi 8000, Ilkka Vekka ja Pirisen Ville.
– Musiikin tekeminen on elämäntapa ja intohimo, joka saa aikaan ainakin minussa maailman hienoimpia tunteita. En koe koskaan olevani vain ”rivimuusikko”, vaan koen että kaikkien panos on aina yhtä tärkeä kappaleen onnistumisessa. Biisintekijänä voin oppia eri lähestymistapoja muiden jutuista, esimerkiksi Vekan Ilkan dronetus-hommista tai Kasitonnin autotalliboogiesta.