U.D.O.: Man And Machine

Man And Machine on tavallaan takaisin juurille -albumi, vaikkei Dirkschneider koskaan kauaksi ehtinytkään. Paksujen kertosäkeiden ja kuorohoilausten korostaminen sekä riffittelytyyli paljastavat, että albumilla haetaan vahvaa Accept-henkeä.

Pari painavaa riffiä juntataan ja rockaavampiin paloihin potkitaan vauhtia tuttuun tapaan, mutta kitarat kirkuvat vain yhtä nimeä: Wolf Hoffmann. Ilman Hoffmannin nerokkaan yksinkertaisia koukkuja Saksan palosireenillä on ollut jatkuvia vaikeuksia riittävän tasokkaiden laulujen teossa. Itse asiassa U.D.O.:n soolouran huippu koettiin heti Animal Housella, jolla saksalaisen hevin parhaat puolet olivat vielä loistavasti esillä ja Accept kuului, vaikka uusia tulia vähän jo haisteltiin. Sen jälkeen on U.D.O.-merkkisillä levyillä kuultu korkeintaan keskinkertaista, mutta yleensä kehnoa, turhanpäiväistä tai helvetin huonoa metallia. Stefan Kaufmann toki osaa kaavat ja yrittää parhaansa mukaan hilata Acceptin perintöä U.D.O.:n biiseihin, vaan eipä enää taivu rauta samaan malliin kuin 80-luvulla.

Poikkeuksen sääntöön tekee Animal Instinct, jossa Kaufmann-Dirkschneider -kaksikko osuu kultaisempaa historiavirtaukseen, mutta Dancing With The Angelillä painellaan vastaavasti pirunpolskaa: Udo yhdistää voimansa toisen hevireliikin, Doro Peschin kanssa ja vääntää aivan kammottavan balladin.

Man And Machinea on jo ehditty luonnehtimaan Udo-sedän parhaaksi saavutukseksi. En hirveästi luottaisi noihin heittoihin. U.D.O.:n päivät relevantin uuden musiikin tekijänä ovat pyörineet miinuksella jo pitkään.