Vaikka Udo Dirkschneider eittämättä kuuluu metallin merkittävimpien kummisetien joukkoon, ei miehen U.D.O.-yhtyeen tuotanto viime vuosina laadusta huolimatta ole aina tahtonut kestää läpi koko levyn. Esimerkiksi Dominatorin (2009) kaksi ensimmäistä raitaa olivat ehdottomasti miehen uran parhaimmistoa, mutta kokonaisuus ei jaksanut kantaa samalla tasolla.
Steelfactory on toista maata.
Dirkschneider ryhmineen kuulostaa tänään hevimmältä kuin aikoihin. U.D.O.:n raskaus on suorastaan murskaavaa. Bändi on kaivanut pääosin keskitempoisiin heviralleihin sellaista iskua, josta viime vuosina on harvemmin saanut nauttia. Ei tee oikeutta vertailla Udon uutta levyä Acceptin menneisiin julkaisuihin, mutta ilmeisesti sen tiimoilta tehdyt kiertueet ovat nostaneet vanhoja muistoja pintaan. Uusi levy on kuin kuuntelisi Princess Of The Dawnin ja Restless And Wildin kaltaisia muunnelmia, mutta tonnin verran painavampina sovituksina.
Bändi onnistuu suunnilleen kaikessa. Melodiat hivelevät nätisti ja kitaraharmoniat kuljettavat mielen suloisesti 80-luvulle, jonka bändi kuitenkin teleporttaa modernisti nykyaikaan. Steelfactory ei pääse lässähtämään kertaakaan.
Dirkschneider näyttää, miten heviä voi tehdä nykyaikana tyylikkäästi, suurella sydämellä ja vahvalla tunteella.
