”Unleashed on hyvä biisi”, virkkoi serkkuni muinoin – ikäänkuin vaihtoehtona sille, että olisi luonnehtinut Unleashedia hyväksi bändiksi. Ja näinhän asia oli: Unleashed ei ollut tuolloin julkaissut kuin muutaman albumin, mutta kaikkien kaava oli hyvin samankaltainen. Ja ihan hyvä.
Nyt levyjä on 11, ja jossain välissä muutoskin on tapahtunut. Unleashed ei ole enää vähään aikaan toistanut yhtä biisiä, välillä muutamaakin. Se myös kuulostaa jotenkin alkutahtejaan vapautuneemmalta ja ilkikurisemmalta. Hutejakin on toki sitten sattunut laajemmalla rintamalla.
Odalheimilla deathmetal-vanhus on hyvässä iskussa. Fimbulwinter vaihtaa samantien isompaa silmään. Kierroksia vähennetään siellä täällä sopivin väliajoin. Tyhjänpäiväinen jurnutus ja tahaton komiikka ovat jääneet miltei sivuosaan, ja riffivalikoima on Unleashedille poikkeuksellisen elegantti. Mitä nyt White Christissa käydään (taas) pelottavan lähellä Amon Amarthia.
Aihepiiriltään levy liikkuu maantieteellisesti hyvinkin laajalla alueella. Sitä korostaa myös biisimateriaalin monipuolisuus – deathmetalistakin löytää sävyjä, jos niitä etsii. Myös rytyytyksen sekaan ihailtavan helposti solahtava akustinen kitara on mukava lisämauste.
