THE VELVET UNDERGROUND & NICO: The Velvet Underground & Nico

Arvio julkaistu Soundissa 08/2002.
Kirjoittanut: Herra Ylppö.
"Pidän ruoasta enemmän kuin sen syömisestä", kirjoitti Pentti Saarikoski. Ymmärrän, sillä pidän tästä levystä enemmän kuin sen kuuntelemisesta. The Velvet Undergroundin loistokkaimman teoksen kuunteleminen on niin vahva kokemus ettei siihen usein ryhdy.

Arvio

THE VELVET UNDERGROUND & NICO
The Velvet Underground & Nico
Polydor

”Pidän ruoasta enemmän kuin sen syömisestä”, kirjoitti Pentti Saarikoski. Ymmärrän, sillä pidän tästä levystä enemmän kuin sen kuuntelemisesta. The Velvet Undergroundin loistokkaimman teoksen kuunteleminen on niin vahva kokemus ettei siihen usein ryhdy. Levyn aiheuttamat tunteet ovat niin voimakkaita, etteivät ne oikein sovi arkeen. Ja harvoin on tarjolla joko tarpeeksi intensiivisiä tai tarpeeksi psykedelisiä juhlia. Minulle siis riittää tieto siitä, että omistan tämän levyn. Kun tähän kerran pääsee sisälle, ei sen kerran aikana koettuja elämänvaiheita unohda koskaan. En ole jäävi arvostelemaan tätä levyä. Olen suuri ihailija.

Levyn aloittaa soittorasiamaisen kaunis Sunday Morning. Säveltäjä-sanoittaja Lou Reed on laulanut kappaleen poikkeuksellisen femiinisti. Tällä nicomaisella tyylillä hän ei ole laulanut missään muussa biisissä koko mittavan uransa aikana. Utuisesta sunnuntaiaamusta noustaan odottelemaan heittäjää; I´m Waiting For The Man. Ja niinkuin beat-kirjailija William S. Burroughs sanoi, heittäjä ei koskaan saavu ajoissa. Jo vuonna 1966 nuori Lou Reed kirjoitti avoimesti huumaavasta elämäntavasta. Sitten astuu esiin Nico. Tämä itsetuhoinen kaunotar tulkitsee seuraavan kappaleen epävireen ja saksalaisen aksentin vakuuttavalla yhdistelmällä. Laulun nimi on tietenkin Femme Fatale. On vaikeaa löytää rockhistoriasta osuvampaa yhteyttä.

Velvetissä ei oikeastaan ole rumpalia. Mo Tucker on ennemminkin noita. Venus In Furs -kappaleessa hän loihtii synkän soiton taustalle shamanistisen maton. Reed artikuloi selkeästi jokaista tavua painottaen ”Strike dear mistress and cure his heart!” Jos ei tässä vaiheessa ymmärrä levyn poikkeuksellisuutta, ei ymmärrä koskaan. Eikä The Doors -elokuvan vaikuttavin kappale suinkaan ollut The Doorsia, vaan sekin löytyy tältä levyltä. Psykedelisen klassikon Heroin Lou Reed kirjoitti jo 19-vuotiaana. Klubeilla yhtyettä kiellettiin soittamasta The Black Angel´s Death Songia. Ja tietenkin he soittivat. Mystinen All Tomorrow´s Parties oli levyn ainoa hitti. Päätösraita European Son alkaa tavallisena rockbiisinä, mutta pian jokin sälähtää ja…

The Velvet Underground & Nico äänitettiin kolmessa päivässä. Levyn tuotti poptaiteen kruunu Andy Warhol. Hän teki myös sen kuuluisan banaani-kannen. Levy on bändin debyytti ja se julkaistiin vuonna 1967. Brian Eno, jotakuinkin maailman arvostetuin tuottaja, kuvaili levyä seuraavasti: ”Harva osti tämän levyn, mutta jokainen joka osti, perusti bändin”.

Deluxe Edition ei ole rahastusta. Levy on nyt saanut arvoisensa paketin. Mutta miksi helvetissä bonuksena on Reedin ja John Calen tekemiä biisejä, joita Nico esitti soolourallaan? Ne sotkevat alkuperäistä kokonaisuutta! Lou Reed, John Cale, Maureen Tucker, Sterling Morrison ja Nico, kaikki ovat tähtensä ansainneet. 

Lisää luettavaa