The xx teki debyytillään (XX, 2009) monia asioita oikein. Yhtyeen vähäeleiset ja melankoliset sävellykset ihastuttivat kokoon käpertyvän indiemusiikin ystäviä, ja toisaalta levyn selvät risteyspisteet uuteen brittiläiseen – nyt on pahoiteltava kömpelöä määrettä – bassomusiikkiin keräsivät kolmikolle kosolti ystäviä elektronisen musiikin fanien piiristä.
Käsillä oli crossover-hitti, joka sinkosi The xx:n tähteyteen ja yhtyeen rytmivastaavan Jamie Smithin rakentamaan omaa rinnakkaisuraansa. Sen aikana hän on jo ehtinyt muun muassa värkätä oman versionsa Gil Scott-Heronin I’m New Here -albumista. Smithin ja Scott-Heronin yhteislevy We’re New Here julkaistiin 2011, muutamaa kuukautta ennen toisen osapuolen kuolemaa.
The xx:n musiikkiin missään määrin tutustuneet tunnistavat yhtyeen omaleimaisen soinnin heti Coexistin alkumetreillä. Romy Madley Croftin ja Oliver Simin dramaattiset äänet vetelehtivät musiikin yllä yhtä apaattisina kuin ennenkin, ja sävellyksiin haetaan tämän tästä pakahduttavaa tenhoa. Etäännyttävästä, hieman teflonisesta eetoksestaan se ei kuitenkaan ole valmis tinkimään.
Jamie Smith täydentää rytmiohjelmoinneillaan kumppaniensa narkoottista dynamiikkaa. Niukkoja, tilallisuutta hieman jamesblakemaisella tavalla käyttäviä rytmejä leimaa toki Smithin tausta elektronisen klubimusiikin parissa, mutta erityisen tanssittaviksi ei näitä liki osteoporoottisiksi karsittuja taustoja voi kutsua. Miellyttäviä detaljeja niistä sen sijaan löytyy, ja äänikuvan alataajuuksissakin viihdytään tavalla, joka ei popin kontekstissa ole ihan arkipäiväinen.
Kautta linjan laadukas Coexist sementoi sen, että The xx on isoista indienimistä mielenkiintoisimpia. Sävellyksissään yhtye risteyttää jälleen onnistuneesti vuolaan tunteikkuuden siihen maksiimiin, jonka mukaan vähemmän on enemmän. Eikä Jamie Smithin rytmeissäkään, joissa voi kuulla niin Burialin kuin vaikka Nicolas Jaarinkin vaikutuksen, ole moitteen sijaa. Esimerkiksi oivallisen niukasta laulunteosta voi nostaa vaikkapa mukavasti tykyttävän bassolinjan ja äärimmäisen taloudellisten perkussioratkaisujen siivittämän Chainedin.
Samalla voi kuitenkin olla niin, että The xx:lle ominainen, lankkulattiaisten loft-asuntojen ääniratkaisuksi helposti muuttuva kohteliaisuus estää lankeamisen yhtyeen musiikkiin. Sillä tietyllä tavalla The xx on anti-yhtye, jonka taiten ohjelmoitu ääniemulaattori voisi kenties korvata.
