On aina hienoa kohdata uusi artisti, jolla on oma ainutlaatuinen soundinsa. Lontoolaisen The XX -nelikon olemuksessa yhdistyy kaksi erillistä perinnettä: Joy Divisionin mestaroima jäätävä jälkipunk sekä tuottajalähtöisen dubstepin tumma, syvien bassojen päälle rakentuva maailma. Tosin näppäillyt ja varovasti kaiutetut kitarat eivät ole oikein kummastakaan.
Esimerkiksi Radioheadin ja Bloc Partyn jälkeen kitarabändin ja laptop-musiikin naittamisessa ei ole mitään poikkeuksellista. The XX:n alakuloisissa, kuin seinänvieriä hiipivissä lauluissa on kuitenkin harvinaista tenhoa ja syvyyttä. Kun levyn sujauttaa iTunesiin, sen lajityypiksi määrittyy blues, ja juuri siitä tässä onkin kyse. Nuorten, korostuneen kaupunkilaisten muusikoiden yrityksestä tyhjentää sydäntään musiikin kautta.
Laulajina Romy Madley Croft ja Oliver Sim ovat lähinnä lakonisia toteajia, mutta heidän vähäeleiset duettonsa pitävät otteessaan. Angstia ei tarvitse aina tuoda esiin metelöimällä, vaan sen voi purkaa hiljaisemmillakin keinoilla. Erityisesti hienon ensilevyn kappaleista kannattaa nostaa esiin muita kimmoisampi ja toiveikkaampi Islands sekä pysäyttävä balladi Shelter.
