Sans Parade – Helvetin kaunis maailma

2000-luvun alussa turkulainen Jani Lehto tehtaili klubibiittiä ja soitti Turun Depeche Modeksikin kutsutussa Déclassé -yhtyeessä. Hiljalleen Lehto alkoi kiinnostua orgaanisemmasta yhtyeilmaisusta, jonka myötä syntyi idea uudesta yhtyeestä ja musiikillisesta aluevaltauksesta.

– Olin tehnyt pari itselleni uudenlaista popkappaletta ja käynyt keikoilla sillä silmällä, että josko jostain löytyisi laulaja. Markus Perttulaan tutustuin sattumalta. Heti seuraavana päivänä olimme nauhoittamassa studiolla, Lehto muistelee.

Soolona ja eri yhtyeiden solistina keikkaillutta Markus Perttulaa on huikean lauluäänensä vuoksi kutsuttu Suomen Jeff Buckleyksi. Perttulan tenori on myös Sans Paraden musiikissa pääosassa. Trion kolmas pyörä, multi-instrumentalisti Pekka Tuppurainen on Lehdon soittokaveri vuosien takaa.

Kiehtoi ajatus puisesta soinnista, epätäydellisyydestä ja arvaamattomuudesta

– Vasta nyt olemme alkaneet treenaamaan, eli olemme tavallaan toimineet väärinpäin perinteiseen toimintamalliin verrattuna. Kappaleet tehtiin studioprosessin kaltaisesti pala kerrallaan. Itselleni ei vain sovi sellainen, että biisejä tehdään treeniksellä jamipohjalta.

– Tuotimme levyn kahdestaan Pekan kanssa. Lopputuloksen kannalta oli hyvä, että meidän välillä oli tietty konflikti. Itse en osaa soittaa kunnolla mitään soitinta, mutta viime vuosina olen ihaillut musiikkia, joka on hyvin soitettua. Pekka taas on selkeästi muusikko. Jos toinen koittaa tehdä Sufjan Stevensiä ja toinen Stingiä, niin eihän siitä voi tulla kummankaan kuuloista.

Sans Parade on kotonaan turkulaisella Solina-levymerkillä. Helmikuussa julkaistava debyyttilevy soi melankolisesti, barokkisesti ja dramaattisesti. Paikoin kappaleita voisi luulla Magenta Skycoden esittämäksi.

– Koska olen tehnyt aikaisemmin lähinnä elektronista musiikkia, minua kiinnosti nyt jopa dogmaattisuuten asti se, että äänilähteet ovat akustisia ja ettei mitään tule sekvensseriltä. Silloinkin kun käytimme elektronisia soittimia, kaikki soitettiin niillä itse.

– Itseäni kiehtoi ajatus puisesta soinnista, epätäydellisyydestä ja arvaamattomuudesta. Levyllä on paljon pianoa ja jousia, mutta usein soittimia on kohdeltu kaltoin. Siellä on halkeamia, rahinaa ja rosoa. On upeaa miten puu räsähtelee!

– Tuo levyhän ei rokkaa eikä se oikeastaan edes svengaa. Vihaan svengaavaa rytmiä, haluan mieluummin sellaista pään seinään hakkaamista. Mielestäni levy ei ole silti pelkkää synkistelyä, vaan siinä kallistutaan lopulta toiveikkuuteen. Jos se pitäisi kiteyttää lauseeseen niin se voisi olla, että elämä on vitun ihmeellistä tai että maailma on helvetin kaunis.