Bruce Dickinson valitsi suosikkilevynsä Iron Maidenin tuotannosta – ja kas, miehen poiminnat onnistuvat yllättämään

Sami Lommi

On kulunut 35 vuotta siitä, kun Bruce Dickinson debytoi Iron Maidenin laulajana. Niinpä musiikkisivustoilla näkyy runsaasti Bruce-teknistä tiedonantoa, ja esimerkiksi Classic Rock nostaa esille mielenkiintoisen listauksen: mitkä ovat Dickinsonin omat suosikit Maidenin levyluettelosta?

Lista on sikäli mielenkiintoinen, että normaalisti keskitytään kiistelemään, mitkä levyt Number of the Beastin, Piece of Mindin, Powerslaven, Somewhere in Timen ja Seventh Son of the Seventh Sonin joukosta yltävät kolmen kärkeen. Bruce valikoi tästä rykelmästä ensin mainitun, mutta kaksi muuta suosikkia tulevat puskista.

Ensinnäkin livetupla Live After Death (1985) nousee miehen listalle. Powerslave-kiertueella äänitetty livelevy on toki Maidenin lukuisista keikkataltioinneista se kaikkein tunnetuin, mutta harvoin sitä yksittäisenä teoksena studioalbumien ohi korotetaan.

”Se oli todellinen statement, tuplalive, kuten ne livelevyt joita itse rakastimme nuorempina. Oma suosikkiliveni on Deep Purplen Made in Japan (1972), mutta muistelen Ian Gillanin sanoneen, että hän inhoaa sitä. ’Kuulostan sillä hirveältä’, hän väitti, ja minä olin että ’ei, ei, olet väärässä!’. Ja hassua kyllä, minä ajattelen vähän samoin Live After Deathista. Kuuntelin sitä kuitenkin hiljattain ja ajattelin, että levyhän toimii ihan hyvin”, Dickinson kertoo artikkelissa.

”Tosin meidän piti äänittää se levy Hammersmithissä, ja siellä soitimmekin paremmat keikat kuin Los Angelesissa. Valomies Dave Lights oli kuitenkin ilmisodassa videoryhmän kanssa, ja keikkatallenteista tuli liian tummasävyisiä. Äänipuoli toimi hyvin, mutta videokuvaa ei voitu käyttää.”

Mahtaako tämä tarkoittaa, että joskus vielä julkaistaan Iron Maiden: Live at Hammersmith 1984 -livelevy? Kuka tietää.

Kolmanneksi Maiden-suosikikseen Dickinson nostaa todellisen mustan hevosen: A Matter of Life and Deathin (2006), jolla yhtye innostui progeilemaan koko albumin mitalta muhkeita, 5–10 minuuttia pitkiä eepoksia.

”Sillä levyllä on paljon hyvää kamaa. Se oli meiltä urhea veto, kun soitimme koko levyn kiertueella alusta loppuun. ’Soitamme nyt koko helvetin levyn niiden iloksi, jotka ovat kiinnostuneita nykyisyydesta ja haluavat nähdä bändin menevän eteenpäin’. Yhtyeen täytyy jatkaa uuden musiikin tekemistä, muuten sitä muuttuu vain maailman suurimmaksi karaokebändiksi”, Dickinson sanoo.