Soundgardenin ja Audioslaven laulajana tunnetuksi tullut Chris Cornell käväisi vähän aikaa sitten soolokeikalla Helsingin jäähallissa. Soundi oli paikalla, kun Cornell kertoi hieman menneisyydestään ja siitä minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmiä hänellä on.
Olet kehittynyt vuosien varrella yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmista rock-laulajista. Onko tie ollut pitkä ja kivinen?
– On. Kun Soundgarden aloitti, en ollut kummoinen laulaja. En osannut laulaa tavalla, jolla muut yhtyeen jäsenet olisivat halunneet minun laulavan. Käytin paljon aikaa harjoitteluun, vaikka teinkin sitä lähinnä vain Soungardenin kanssa ja samaan aikaan kun jo teimme keikkoja. Aloitin vakavamielisen kitaransoiton samaan aikaa, joten alku oli siinäkin mielessä vaikeampi. Treenasin ensimmäistä kertaa tosissani vasta kun kirjoitimme ensimmäiset Soundgarden-kappaleet, enkä ollut lapsena mikään lahjakas kitaristi, saati että pitäisin vieläkään itseäni ansioituneena instrumentalistina. Kiersimme kuitenkin kolmen vuoden ajan ennen ensimmäisen levyn äänitystä, joten se oli ikään kuin oppisopimuskoulutusta. Vasta ensimmäisen levyn aikaan tiesin äänialani ja olin oppinut jotain teknisestikin.
Jaksatko vielä motivoitua äänesi kehittämisessä?
– Nykyään lämmittelen enemmän kuin aikaisemmin, mutta tässä vaiheessa uraani olen muutenkin keskittyneempi ja haluan pystyä esittämään musiikkia paremmin kuin nuorempana. Soundgardenin aikoihin en jaksanut lämmitellä, poltin tupakkia ja join myös paljon alkoholia. Sitten vain teimme keikkoja. Joskus ne olivat hyviä, joskus huonoja, mutta sellainen elämäntyyli ei enää sovi minulle. En nauttinut esiintymisestä niin paljon kuin nykyään, koska en viitsinyt harjoitella ja keskittyä hommaan kunnolla.
Oliko Audioslavesta lähteminen helppoa?
– Audioslave syntyi vain siksi, että mahdollisuus tarjoutui minulle kuin sattuman kautta. Jos olisin ollut vielä jossain toisessa yhtyeessä, Audioslavea ei koskaan olisi syntynyt. Audioslave oli Temple Of The Dogin tapaan vain käytetty mahdollisuus, jossa näin tilaisuuden tehdä hyvää musiikkia hyvien tyyppien kanssa. Kukaan meistä ei odottanut Audioslaven tekevän toista saati kolmatta levyä, pitkästä urasta nyt puhumattakaan. Vasta ensimmäinen levy sai minut pohtimaan yhteistä tulevaisuutta, ja vasta silloin pidin Audioslavea oikeana bändinä. Olin täysillä mukana yksinkertaisesti vain siksi, että halusin olla. Eikä soololevyni missään nimessä edellyttänyt yhtyeestä eroamista, mutta haluan tehdä kaiken täysillä, ja monet seikat johtivat Audioslaven loppumiseen. Meillä oli konflikteja siitä, miten bändin liiketoimintaa tulisi hoitaa, kenen pitäisi edustaa yhtyettä eri tilaisuuksissa ja muuta sellaista. Se vei paljon aikaa eikä liity varsinaiseen musiikkiin, joten en halunnut sellaista enää elämääni. Monet muutkin bändit ovat kaatuneet samanlaisista syistä johtuen. Bändeihin liittyy aina konflikteja, enkä tarvinnut sellaista taannoin enkä koe tarvitsevani edelleenkään.
Onko soolomateriaalin kirjoittaminen helpompaa kuin jollekkin tietylle bändille kirjoittaminen?
– Ei ole, pikemminkin vaikeampaa. Bändissä musiikista tulee ikään kuin summaus kaikkien jäsenten vahvuuksista. Siten bändille kirjoittaminen on melkoisen rajoittunutta. Ei ole tavallaan kuin muutamia keinoja käytettävissä, mutta toki niitä on vielä vähemmän jos teet musiikkia yksinäsi. Bändissä ollessa joutuu kuitenkin kirjoittamaan biisit sen mukaan mikä oma käsitys bändistä on, ja minkälaisia mukana olevat persoonat ovat. Se on haastavaa, mutta melko johdonmukaista ja yksilöidympää. Kun teen musiikkia jollekin yhtyeelle, mietin että tuleeko siitä hyvä Audioslave-biisi tai Soundgarden-biisi sen sijaan että miettisin onko se hyvä biisi. Sooloartistina taas voin tehdä ihan mitä tahdon. Kuka tahansa voi kirjoittaa vaikkapa Audioslaven tapaisen kappaleen, koska kuka tahansa voi käyttää Whammy-pedaalia ja kuulostaa samalta kuin Tom Morello, mutta miksi haluaisin tehdä niin? Minulla on kuitenkin mahdollisuus siihen ja ihan mihin muuhun tahansakin, ja joskus sen oikean vaihtoehdon valitseminen on äärimmäisen vaikeaa. Se tekee soolobiisien kirjoittamisesta ehdottomasti vaikeampaa.
Mitä mieltä olet siitä, että kaikki saman aikakauden Seattlesta tulleet bändit iskettiin saman musiikillisen liikkeen alle ja niille annettiin grunge-leima?
– Musiikillinen liike on termi, josta tulee mieleen joku impressionalistinen käsite, jonka mukaan tietyn ryhmän jäsenet matkustelevat ympäri maailmaa yhdessä ja kutsuvat koko ajan itseään tietyn ryhmän taitelijoiksi ja esiintyvätkin vain yhdessä. Näin ei koskaan tapahtunut. Grunge-termistä taas tulee mieleen sellainen ajatus, että kun bändimme ponnistivat maailmalle samasta kaupungista, olisimme kokoontuneet ja päättäneet yhdessä tekevämme tietynlaista musiikkia, mutta mitään tällaista ei koskaan tapahtunut. Se oli pelkkää sattumaa. Meillä oli samanlaiset vaikuttajat, mutta teimme kaikki silti hyvin erilaista musiikkia, kukin omilla tahoillamme. Jos minut, Layne Staley, Mark Arm, Andy Wood, Kurt Cobain ja Eddie Vedder istutettaisiin saman pöydän ääreen, huomaisi äkkiä kuinka erilaisia ihmisiä olemme ja kuinka erilainen musiikkimakukin meillä on. Meillä oli erilaiset laulutyylit, erilaiset elämäntyylit ja erilaiset taustatkin. Siten grunge-termi oli tuulesta temmattu kuvaus, joka helpotti ainoastaan musiikkimme markkinointia.
Minkälaisia tavoitteita olet asettanut itsellesi tässä vaiheessa uraasi?
– Haluaisin tehdä maailmastani niin ison kuin mahdollista. Aloin ajatella asiaa vasta kun kävin ensimmäistä kertaa Kuubassa. Tajusin silloin kuinka onnekas olen, kun voin kiertää ympäri maailmaa ja soittaa musiikkia kenelle tahansa joka vaan tahtoo kuunnella minua. Kaikissa maailman maissa ei ole musiikkia saatavilla kaupoista tai sitä ei soiteta edes radioissa. Kuubassa ei ollut tarjolla muuta kuin paikallista musiikkia, mutta silti ihmiset pitivät siitä mitä me teimme. Soundgarden ei kiertänyt kaikkialla missä olisi voinut, joten tahdon tehdä kaiken sen nyt. Musiikillisesti sen sijaan on vielä tuhansia eri juttuja, joita haluaisin kokeilla.