Miten törmäsit Ace Of Spades -albumiin ja millaisia tuntemuksia tuo kokemus herätti?
Jouni Hynynen (Kotiteollisuus): – 80-luvulla eräs kaveri soitti levyn minulle huoneessaan pimeänä syysiltana, ja muistan tuntemukseni hyvinkin tarkasti. Jotenkin musa pelotti sellaisella hyvällä tavalla… Ja samalla alkoi myös panettamaan. Eli fiilikset olivat sellaisia kuin hyvää rokkia kuunnellessa kuuluukin olla. Mainittakoon, että kyseinen kaveri oli ikäiseni poika, joten paneminen ei tuolloin tullut kysymykseen. Toisaalta: silloin en vielä ollut tajunnut, ettei yksi kerta homoksi tee.
Kaarle Viikate (Viikate): – Neitsyys lähti Kouvolan kirjaston musiikkiosastolla. Ensin Ace Of Spadesin biisit vaikuttivat vähän laiskoilta, koska kaverilta äänitetty No Sleep ’till Hammersmith oli siinä vaiheessa pyörinyt korvalappustereoissa jo jonkun aikaa. Nykyään albumin klassikkostatuksen ymmärtää hyvin, koska esimerkiksi soundipolitiikkaa verrattuna edellisvuoden Overkill/Bomber -kaksikkoon on tiukennettu niin lyijyisellä kureliivillä, että henki meinaa salpautua.
Jonne Järvelä (Korpiklaani): – Kuulin useampia Motörheadin levyjä kaverini isoveljien luona 80-luvun puolivälin tienoilla. Samoihin aikoihin samoissa porukoissa pyöri muuten myös Aaltosen Jarkko, joka soittaa Korpsukassa bassoa tänäkin päivänä.
– Muun muassa Jarkolla oli nahkakantinen Motörheadin No Remorse. Minäkin sain tämän kokoelmalevyn sitten ostettua, mutta valitettavasti vain pahvikantisena normiversiona. No Remorselta pompsahti esiin jokunen biisi, mutta kaksi vetoa nousi muiden ohi: Ace Of Spades ja Killed By Death. Tästä alkoi Mötörhead-levyjen keräileminen ja sen nahkakantisen No Remorsenkin sain sitten viitisen vuotta sitten, kun Jarkko kävi Lontoon-keikan yhteydessä levykauppakierroksella. Sieltä se sitten ilmestyi takahuoneeseen ja sanoi, että ”eikös sulta puuttunut tämä?”
Ace Of Spadesin klassinen nimibiisi on pitkäsoiton tunnetuin kappale. Haluaisitko kuitenkin nostaa esiin joitakin muitakin raitoja?
JH: – Bite The Bullet on kova. Se onnistuu vakuuttamaan minut ainakin siitä, että vähän yli puolitoista minuuttia mättöä on riittävästi.
KV: – Molempien vinyylin puolien päätökset, eli (We Are) The Road Crew ja The Hammer ovat erittäin onnistuneita teoksia. Toisaalta jo aikoinaan mietin, että miksi helvetissä aikuiset miehet laulavat alaikäisistä mimmeistä ”romanttisessa mielessä”. Eihän se Jailbait mikään ylpeyden aihe levyllä ole.
JJ: – The Chase Is Better Than The Catch on mahdollisesti Motörheadin paras biisi kautta aikojen. Se on ihan omanlaisensa biisi ja tavallaan aika hittivetoinenkin.
Miten Ace Of Spades – musiikki, sanoitukset, levyn visuaalinen ilme – on vaikuttanut tekemisiisi muusikkona?
JH: – Teksteistä en osaa sanoa, mutta musa kokonaisuutena sekä bändin visuaalinen ilme vakuutti minut aikoinaan. Bändi näytti ja kuulosti siltä, että nyt ei ole lähdetty pelleilemään. Toki nykyään kun katselee bändin olemusta ja Ace Of Spadesin kantta, niin lähinnä naurattaa, kun jätkät on vetäneet homman niin överiksi. Mutta nuoreen kolliin se teki helvetinmoisen vaikutuksen. Niin ja silloin tajusin myös, että bootcut-malliset farkut näyttävät paremmalta kuin pillifarkut.
KV: – Mietitäänpä hetki… Säröbassointrot, vibro-slap-kalkkarot, tekstien uhkapeli-, länkkäri- ja reissutematiikka… Heh, kuulostaapa tutulta. Eli joo, kaikki nuo ovat bongattavissa V-lätyiltä läpi vuosikymmenien.
JJ: – No, Motörheadin ja tämän nimenomaisen albumin vaikutus on varmaan ollut aikamoinen monenlaiseen tekemiseen musan äärellä. Ei kai muuta voi odottaa levyltä, jonka kansi on coolein ikinä? Muuten, Ace Of Spades -teemaan liittyen: sain kerran viettää muutaman tovin Lemmyn kanssa Hollywoodissa Rainbow-baarissa pelikoneen äärellä…