Eilen vietettiin Pink Floydin Animals-albumin 40-vuotispäivää ja sen kunniaksi avustajakuntamme nuorempaan kaartiin kuuluva Mirko Siikaluoma kuunteli albumin läpi ensimmäisen kerran elämässään.
Vertailukohdaksi on hyvä katsastaa, millaisen levyn albumi sai ilmestyessään. Soundi-lehdessä levyn arvioi Mikko Montonen. Arvio ilmestyi Soundissa 3/1977 ja se sai palstatilaa ison, tiuhaan ladotun tabloid-sivun verran, yli 11 000 merkkiä. Nykyisessä Soundissa se vastaisi 2,5–3 sivua.
Lue koko pitkä, eikä mitenkään ylettömän hehkuttava arvio alta. Mutta ihan ensin, pistä Animals soimaan (Spotify, Youtube).
PINK FLOYD: Animals
Teksti: Mikko Montonen
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1977
Tässä se sitten on. Pink Floydin uusi albumi, tällä kertaa ilman kondomia. Pidän siitä enemmän kuin edeltäjästään. Jos tuplan laskee yhtenä, Animals on bändin kymmenes iso platta. On se aika hyvä levy.
Verryttelyksi katsellaan ensin kansia. Ne ovat levyn tavoin pahuksen synkät. Etupuolella lentelee tuo kuuluisa tilaustyönä teetetty sika lontoolaisen voimalaitoksen savupiippujen välissä. Piipuista tulee mustaa savua, ja taivas on muutenkin tumma. Yleisnäkymä on lohduton.
Keskiaukeamalla on lisää kuvia samaisesta siasta, voimalaitoksesta sekä vähän muustakin. Yhteistä kuville on niiden masentavuus, joka ei anna toivoa. Ei ole yllättävää havaita Roger Watersin vastanneen kotelon suunnittelusta. Etiketissä esiintyvät jälkeenpäin albumin teemaksi keksityt eläimet. Laulujen nimien mukaisesti etupuolella on koira, toisella sika ja lammas yhdessä sinisen taivaan, voimalaitoksen sekä muiden rakennusten kanssa.
Se ulkoisista, joskin epäilemättä musiikkiin liittyvistä tekijöistä ja sitten itse levyyn, joka on mustaa vinyyliä. Platan avaava ja päättävä Pigs on the Wing kestää vain runsaan minuutin eli varsinaisesti levyllä on ainoastaan kolme piisiä, mutta huomiotta näitä alku- ja loppusoittoja ei pidä jättää.
Käydään sitten käsiksi Pigs on the Wingin ensimmäiseen osaan. Waters laulaa akustisen kitaran säestämänä virittäen kuulijan albumin synkkään ilmapiiriin. Piisin tarkoituksena on valmistaa itse albumia varten, ja sen myötä on helpompi pureutua ykköspuolen muuten täyttävään Dogsiin. Akustinen kitara ohjaa kappaleeseen, jossa heti laulun alettua saa kokea ahaa-elämvksen. Kyseessä ei näet ole mikään uusi, koirista kertova sävellys, vaan vanha tuttu You Gotta Be Crazy joka konserteissa sai ensi esityksen jo kaksi ja puoli vuotta sitten.
Floydin Englannin kiertueella syksyllä -74 bändi esitteli kolme uutta kappaletta: sittemmin Wish You Were Here -albumilla kuullun Shine on You Crazy Diamond sekä piisit nimeltä You Gotta Be Crazy ja Raving and Drooling. Kappaleet saivat varsin kalpean vastaanoton eikä niistä kelpuutettu seuraavalle Floyd-kiekolle kuin tuo ensin mainittu. Nyt on mielenkiintoista todeta David Gilmourin jo tuolloin todenneen You Gotta Be Crazyn sanojen kaipaavan uusimista. Näin on myös tapahtunut, ja poistettujen rivien joukossa on mm. toteamus: ”On jatkuvasti saatava ihmiset ostamaan tätä paskaa.” Alkuperäistä lyriikkaa on silti runsaasti mukana.
Vähäeleisen intron jälkeen koko bändi tulee Dogsille mukaan uiskennellen eteenpäin miellyttävästi mutta kovin unohtuvaisesti. Musiikki tulee hiljalleen frustroituneemmaksi alkaen kuulostaa tyypillisemmältä Floydilta. Laulussa käytetään runsaasti kaikua, ja taustalle ilmaantuu Vocoder-nimisellä efektilaitteella käsiteltyinä koirien haukuntaa ja ulvontaa. Kitara ja rummut pitävät hommaa kasassa, mutta Gilmourin kitarointi ei kappaleen alkupuolella ole innostavimmillaan.
Kun Waters on saanut ilmoille suurimman osan lyriikastaan, päästään Dogsin mittavimpaan instrumentaaliosuuteen musiikin tullessa vapaammaksi ja ilmavammaksi. Jalka alkaa ensimmäistä kertaa iskeä tahtia. Gilmourin soitossa on nyt enemmän mieltä hänen soittaessaan hyvän, välillä ”tohtoroidun”, välillä luonnollisen soolon, jossa on myös hänelle ominaista slidemaista otetta. Finaalin lähestyessä Watersin laulutyyli ja musiikki muuttuvat tyytymättömiksi ja syyttäviksi, päällekäyviksikin.
Kaikkiaan Dogs jättää hieman sekavat tunteet. Mitenkään radikaalisti se ei poikkea Floydin aikaisemmasta tuotannosta, mutta yhtä selvästi siinä on omia, uusia piirteitään. Ajoittain soitto tuntuu innottomalta eikä siinä valossa ihmettele, että yhtye on aikaisemmin jättänyt piisin levyttämättä. Parhaimmilla hetkillään – eivätkä ne ole aivan vähäisiä – piisi kuitenkin saa väriä ja vähintään sen hyväksi on todettava, että missään vaiheessa sen parissa ei pitkästy, vaikka mittaa on lähes koko levypuolen verran.
Wright, Gilmour, Waters, Mason
Röhkinä ja syntetisoija avaavat kakkospuolen ja Pigsin kolmiosaisen kertomuksen sioista, ja ihmisistähän laulussa on kyse. Tekstin Iisäksi myös soitto tuntuu erittäin kyyniseltä. Avauksen jälkeen musiikki on yhtä yksinkertaista perusidean toistoa, joka pelkistyneisyydessään vetoaa selkäytimeen.
Ensimmäisen sikatarinan ja kaikki muutkin osat päättää hyppysellinen kapakkapianoa. Toinen osa jatkuu samassa hengessä kitaran toistaessa riffiä. Sitten jälleen röhkinää, musisointia Rick Wrightin kosketinsoittimien johdolla ja siirtyminen viimeiseen osaan.
Pigsin kolmas henkilöhahmo on ainoa, joka mainitaan nimeltä. Watersin hyökkäyksen kohteena on sensuuria kiihkoileva konservatiivinen parlamentin jäsen Mary Whitehouse, joka arvattavasti haluaisi kaikki rockpiisit soittokieltoon, eikä hänen halukkuutensa sensuuriin rajoitu rockiin. Tiedä sitten, jos Whitehouse kuuluisi EMI:n osakkeenomistajiin, sillä levyllä kuultavalta Pigsin versioita on poistettu nelikirjaimisia sanoja, joiden paikalla kuullaan röhkinää (taas) sekä syvää huohotusta. Edelliseen säkeistöön bändi on kuitenkin saanut ujutetuksi ilmaisun ”fucked up”. Lieneekö se sitten jäänyt levy-yhtiöltä huomaamatta. Ovelia poikia nämä floydilaiset. Pigsin umpeuttaa ainakin Floydin merkeissä varsin tulinen kitarasoolo.
Ennen kuin Pigs on täysin jäänyt taakse tulee kuuluviin lintujen viserrystä sekä lampaiden määkimistä, ja piisi on tietysti nimeltään Sheep. Sähköpiano aloittaa lampaiden tukemana, basso liittyy soittaen joltakin aikaisemmalta Floyd-raidalta tuttua kuviota aika jännällä tavalla, ja lopulta molemmat yhtyvät Floydille tyypilliseen sävelkuvioon, rummut tulevat mukaan ja sitten ollaankin täydessä lennossa.
”Kyllä, tämä on aivan okei, kun sitä kuuntelee”
Vauhtiin päästyään Sheep on varsin nopeatempoinen raita ja ainoa sellainen albumilla. Isovarvas heiluu mukana urkujen ohjatessa piisiä. Nick Masonin rummut räiskyvät, ja Gilmourin kitara tulee sekin esiin voimalla. Älkää silti kysykö, osaanko hyräillä tämän piisin. Rauhallisemman kohdan myötä bändi lähtee tripille kosketinsoittimien ollessa kovasti esillä. Kyllä, tämä on aivan okei, kun sitä kuuntelee.
Keskivaiheille sijoittuu Watersin uuteen muotoon saattama rukous, josta Vocoderilla käsiteltynä ei ilman painettuja lyriikoita paljon selvää saisi. Sheepin loppupuolella soitto muuttuu raskasotteiseksi, ja homma kulkee kitaran johtamana. Se tosiaan kulkee, mutta pian on edessä häivytys lampaiden ja lintujen myötä.
Jäljellä on enää vajaat puolitoista minuuttia Pigs on the Wingin toista osaa. Sen Waters on aivan ilmeisesti kirjoittanut muun albumin jo valmistuttua antamaan lopuksi pikkuisen positiivisempia tunnelmia ja ehkä hieman toivoakin huomisesta. Toteutus on tutun askeettinen albumin alku-urilta vain akustisen kitaran kompatessa Watersin väritöntä laulua.
”Ärsyttävintä Watersin teksteissä on niiden syyttävyys ja hyökkäävyys”
Nämä platan viimeiset puolitoista minuuttia ovatkin lyriikan osalta ainoat, joissa voi nähdä valoa ilmeen muuten ollessa äärimmäisen pessimistinen ja tummanpuhuva. Jo Floydin kahdella edellisellä albumilla Roger Watersin lyriikka oli synkkää, mutta masentuneisuudessaan ja toivottomuudessclan se saavuttaa nyt uuden aallonpohjan. Ärsyttävintä Watersin teksteissä on niiden syyttävyys ja hyökkäävyys, vaikka maalitaulusta ja päämäärästä ei edes olla kunnolla perillä. Waters sohii suuntaan jos toiseenkin tehden sen kaiken lisäksi varsin kyvyttömästi. Pink Floydin musiikin heikoin lenkki on selvästi Watersin lyriikka. Sen kehnoutta ei levyä kuunnellessaan voi olla panematta merkille. Watersin pitää jostakin syystä vielä laskea pisteitään painattamalla laulujen sanat levyn sisäpiissun.
”On täysin mahdollista, että jotkut lyriikoistani ovat banaaleja, koska olen niiden kirjoittajana kuin kuka tahansa – en mitään epätavallista”, Waters puolustautui ainoassa Wish You Were Heren ilmestymisen jälkeen antamassaan haastattelussa.
Samassa haastattelussa – joka julkaistiin ranskalaisessa Rock & Folk -lehdessä – Waters toteaa Dogsin (eli silloin vielä You Gotta Be Crazyn) olevan vastaus englantilaisille kriitikoille, jotka ovat uskaltaneet arvostella hänen lyriikkaansa: ”He unohtavat, että kaikilla levynostajille ei ole arvosanaa Englannin kirjallisuudessa ja että nämä eivät myöskään paljon lue kirjoja”, Waters sanoi. ”Joskus minusta tuntuu, että nämä kriitikot eivät lyyrikkoina ole yhtään minua parempia”, Waters totesi vielä.
Loppupäätelmässään Waters voi olla täysin oikeassa, mutta samalla hän unohtaa, että nämä kriitikot eivät yritäkään ahtaa tekstejään menestyslevyille. Sen sijaan Watersin verbaalisia aikaansaannoksia on Pink Floydin miljoonien kuuntelijoiden kestettävä eikä se aina ole hauskaa tai edes siedettävää.
Lyriikan lisäksi Waters on muutenkin Animalsin voimahahmo – tai sen vaikutelman ainakin ensimmäinen silmäys levykoteloon antoi. Itse asiassa sen valossa oli levystä valmis puhumaan Watersin sooloalbumina. Floydin laulujen teksteistä hän on vastannut jo usean albumin ajan, mutta uudella levyllä myös kaikki sävellykset ovat hänen käsialaansa. Ainoastaan Dogsia on Gilmour ollut mukana kirjoittamassa. Waters on myös suunnitellut levyn kotelon, joten jo siinä on yhdellä miehellä hommia ollutkin.
Soittopuolella Waters ei sitten totuttuun tapaan paljoa esillä olekaan. Pigsillä ehkä päästään niin lähelle hänen bassosooloaan kuin on mahdollista muualla kuin Kontravirtasen ohjelmistossa. Mistään varsinaisesta soolosta ei nyt kuitenkaan voi puhua. Lauluhommat Waters hoitaa kautta levyn tuttuun malliin.
Sen sijaan Gilmourin ja Masonin soitto on Animalsilla erittäin voimallista. Gilmourin kitara on jatkuvasti vahvasti esillä, ja häneltä kuullaan usean tyyppisiä sooloja, joiden kiinnostavuus vaihtelee arkipäiväisistä aika rajuihin juttuihin. Mason ei sentään sooloile, mutta rummut ovat levyllä varsin keskeisessä osassa vakaana, bändiä eteenpäinpolkevana tukipilarina.
Rick Wright on levyllä yllättävän taka-alalla: ei yhtään sävellystä eikä oikeastaan soolojakaan. Kokonaissoinnin rakentamisessa hänen monilla kosketinsoittimillaan on sentään tärkeä rooli. Soittimiensa virtuooseina ei Floydin jäseniä ole pidetty koskaan, ja he itsekin ovat myöntäneet rajoituksensa. Bändin menestyksen salaisuus on ollut sen kokonaissoundissa tätä asiaa nyt sen enempää pohdiskelematta.
”Helpoimmin omaksuttavimmillaan bändi ei tällä platalla ole, mutta sen parissa ei pitäisi olla pitkästymisen vaaraa”
Musiikillisesti Animals merkitsee Pink Floydille uudistumista. Ei mitenkään hätkähdyttävästi, mutta kuitenkin selvästi. Se on sitä niin kokonaisrakenteeltaan kuin yksittäisiä raitoja ajatellen. Helpoimmin omaksuttavimmillaan bändi ei tällä platalla ole, mutta kuten jo totesin, sen parissa ei pitäisi olla pitkästymisen vaaraa, mikä takuu on yleensä bändin levyihin Wish You Were Herea lukuun ottamatta pätenyt.
Kaikkiaan Animals on ihan hyvä platta, Pink Floydin maineen veroinen ja paikkaansa levyhyllyssä bändin muiden kiekkojen rinnalla suht koht hyvin puolustava. Henkilökohtaisesti on todettava, ettei se minun listaani tämän vuoden suosikkialbumeistani ilmaannu, mutta voittaja seuraavassa Soundiäänestyksessä se varmaankin on. Kait sekin jotain todistaa.
Mikko Montonen
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1977