Neitsyys meni – Aukeaako Pink Floydin nelikymppisiä viettävä Animals progea kammoavalle Soundin avustajalle?

Neitsyys meni -juttusarjassa Soundin toimittajat tutustuvat ensimmäistä kertaa kanonisoituihin, mutta itselle tuntemattomiin albumiklassikoihin. Tällä kertaa Mirko Siikaluoma kohtaa menneisyyden ennakkoluulonsa silmästä silmään Pink Floydin 40 vuotta täyttävän Animals-albumin kanssa.

Aiemmin Neitsyys meni -juttusarjassa tapahtunutta: Asko Alanen tutustui ensimmäistä kertaa My Bloody Valentinen Lovelessiin, Vesa Siltanen syventyi Ramonesin debyyttialbumin maailmaan ja Mikko Meriläinen antautui Elviksen edessä.


NEITSYYS MENI
Pink Floyd: Animals (Harvest Records, 1977)

Voisin helposti ”hieman häpeillen myöntää”, että musiikkitietoudessani on Pink Floydin mentävä aukko. En kuitenkaan tee niin, sillä mitään syytä häpeämiseen ei ole. Pink Floyd ja minä emme vain ole kohdanneet teillämme. Emme ennen tätä päivää.

Myönnän tuntevani Pink Floydin tunnetuimpia kappaleita pintapuolisesti: Another Brick in the Wallin musiikkivideon ikoniset vasarat ovat piirtyneet muistiini jo lapsuudesta ja Moneyn kimurantin riffin tunnistan vaikka unissani. Siihen tuntemukseni yhtyeen tuotannosta jääkin.

Progressiivinen rock oli minulle pitkään kirosana. Punkin kautta rockin pariin löytäneenä sana ”progressiivinen” edusti minulle vuosien ajan väljähtänyttä ja puisevaa dinosaurusta, jollaisen kuvan tietämättömänä ja vaikutuksille alttiina esiteininä olin saanut. Rintamalinjojen vetäminen punkin ja progen välillä on kuitenkin aina ollut keinotekoista, sillä jopa progressiivisen rockin ykkösvihollinen Johnny Rotten fanitti/fanittaa Floydia, vaikka esiintyikin julkisuudessa itse tuunaamassaan I hate Pink Floyd -t-paidassa.


Käytännössä kolmesta yli kymmenenminuuttisesta kappaleesta (tai pitäisikö puhua pikemminkin eepoksesta) sekä kahdesta Pigs on the Wing -raidasta muodostuva Animals edustaa kaikkea muuta kuin tämän hetken populaarimusiikin kentällä on totuttu. Tähän päivään verrattuna tuntuukin jopa hämmentävältä, miten tällainen albumi on ilmestyessään kivunnut levymyyntilistojen kärkisijoille (Saksassa listaykköseksi, Iso-Britanniassa, Itävallassa ja Norjassa sijalle kaksi, Yhdysvalloissa kolmanneksi). En kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ”ennen oli musiikkikin parempaa” -tyylisiä kliseitä. Jätetään ne puheet heille, joilla on kokemusta noista tarunhohtoisista entisistä ajoista.

Koirien haukunnan kadotessa iäisyyteen kappaleen jännittynyt alku kääntyy David Gilmourin kitarasoolon myötä nousuhumalan kaltaiseksi raukeudeksi.

Levyt soimaan. Pigs on the Wingin ensimmäinen osa ei herätä suurempia tuntemuksia ja pyyhkiytyykin lähimuistista heti jälkeensä starttaavan Dogsin myötä. You gotta be crazy, you gotta have a real need. Viiden minuutin jälkeen alkaa tapahtua toden teolla. Koirien haukunnan kadotessa iäisyyteen kappaleen jännittynyt alku kääntyy David Gilmourin kitarasoolon myötä nousuhumalan kaltaiseksi raukeudeksi. Ei hullumpaa, ajattelen.

Pigs (Three Different Ones) alkaa edesmenneen Richard Wrightin 1980-lukua enteilevillä syntetisaattorisoundeilla ja komealla bassosoololla, mikäli Watersin soittoa kappaleen introssa voi tällaiseksi kuvailla. Kappaleen sävy on kaihoisan melankolinen, mutta kappaleen vihainen aikansa poliittista ilmapiiriä kritisoiva sanoma käy tällä kappaleella edeltäjäänsä paremmin.

Animals on tarinaltaan hyvin poliittinen levy ja kantaaottavilla teoksilla on tapana olla oman aikansa kuvia – niin hyvässä kuin pahassa. 1970-luvun lopun Englannin sisäpolitiikkaan pureutuva (George Orwellin Eläinten vallankumouksen tarinan kautta) Animals tuntuu tarinaltaan etäiseltä ja pontensa menettäneeltä suomalaisen Y-sukupolven edustajan näkökulmasta tarkasteltuna. Sama kokemus pätee myös saman aikakauden punkin edustajiin.

You better watch out. Sheep kuvastaa eläinten vallankumouksen kolmatta osaa – tottelevaisia lampaita, jotka sokeina kulkevat selkään puukottavien koirien ja ahneiden sikojen pillin mukaan. Get out of the road if you want to grow old. Bääh. Tässä vaiheessa levyllä toistuvat eläinten äänet tuntuvat mielestäni alleviivaamaan kappaleiden nimiä jopa häiritsevällä tavalla. Kappaleet rakentuvat hitusen liian hitaasti. Peli ei kuitenkaan ole täysin menetetty.

Tässä vaiheessa levyllä toistuvat eläinten äänet tuntuvat mielestäni alleviivaamaan kappaleiden nimiä jopa häiritsevällä tavalla.

Animals on kuvastaa aikaansa monella tavalla. Tänä päivänä tuskin mikään yhtye saisi rahoitusta neljän (tai oikeastaan kolmen ”varsinaisen” kappaleen) kappaleen mittaiseen George Orwellin teokseen perustuvaan konseptialbumiin – puhumattakaan kipuaisi tällä kaupallisella itsemurhalla listojen kärkisijoille saakka. Vaikka Animals on monella tasolla ajankuva, voi esimerkiksi Dogsin lauseen ”that everyone’s expendable and no-one has a real friend” hyvin kuvitella kuvaavan länsimaista elämänmenoa vuonna 2017.

Pink Floyd itsessään edustaa monille yhtä eläintä, jota Animalsilla ei käsitellä: pyhää lehmää. Legendojen kritisointia ei katsoa hyvällä. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, kuinka Roger Watersin laulusuoritukset menevät toisinaan hieman nuotista sinnepäin. Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä ja onkin täysin makuasia, tekevätkö nämä pienet kauneusvirheet laulusuorituksesta falskin vai antavatko ne Watersille sitä kuuluisaa särmää. Jos Animals kuitenkin tehtäisiin tänä päivänä, nämä nuotit korjattaisiin jälkikäsittelyssä – tai vähintäänkin äänitettäisiin moneen kertaan uudestaan.

Nautinko Pink Floydin väärin?

Animalsia kuunnellessani herään kysymykseen, että olenko tottunut niin sanotusti ”nopeasti kuulijansa palkitsevaan musiikkiin”. Nautinko Pink Floydin väärin? Läppärin ääressä Spotifysta kuulokkeiden kautta kuunneltuna Animals ei varmasti paljasta kaikkia hienouksiaan. Tätä musiikkia tulisi varmaan kuunnella vinyyliltä. Punaviinilasi kädessä, kynttilänvalossa. Vai olisivatko huumeet avain progressiivisen rockin ymmärtämiseen? Taidan jättää kokeilematta.

Onko vika sittenkin minussa? Enkö vain ymmärrä Animalsin hienoutta? Tekeekö se minusta jollain tavalla huonon ihmisen? Ei, ei ja ei.

Joudun hieman häpeillen myöntämään leimanneeni teini-iässäni monia artisteja – Pink Floydin mukaan lukien – kategoriaan yliarvostettua paskaa. Silloin olin nuori ja väärässä. Olen muuttanut mieleni. Musiikki joka herättää vahvoja tunteita miljoonissa ja miljoonissa ihmisissä ei voi olla yliarvostettua paskaa. Jotain koskettavaa tässäkin levyssä on pakko olla, vaikka minä en sitä näkisikään. Loppujen lopuksi kyse on vain ja ainoastaan estetiikasta ja siitä mistä kukanenkin pitää. Makuja on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja makuasioista – niistä juuri voidaankin kiistellä.

Toisella kuuntelukerralla yllätän jo itseni ilmarummuttamassa Sheepin puolivälin tienoilla esille puskevaa groovea. Ehkä joku päivä opin ymmärtämään Pink Floydia. Tai sitten en. Ehkä meidän ei vain ole tarkoitus löytää toisiamme.

Mirko Siikaluoma


Kuuntele itse: