Teksti: Dougie Gordon
Julkaistu alun perin Soundissa 8/1980
Siinä minä sitten istuin, Mick Jaggerin asunnon lattialla Chelseassa. Jerry Hall, Mickin tyttöystävä kävelee hermostuneen tuntuisena edestakaisin. Mick on soittanut ja kertonut saapuvansa pian. Kuuntelen Stonesien uutta albumia, Emotional Rescue ja odottelen. Olen odottanut 17 vuotta, joten yksi puolituntinen ei tee enää mitään.
Kun 12-vuotiaana kuulin yhtyeen raakaa, kömpelöä debyyttisinkkua Come On, olin kerrasta myyty mies. Koulussa sinun oli pakko valita Stonesien ja Beatlesien välillä. Stones-fanina esiintyminen oli jossain mielessä kapinallisempaa – tukkasi oli aavistuksen verran pitempi ja vaatteet hieman rajummat. Minä olin Stones-fani.
Tässä minä sitten odotan ja mietin niitä näitä, kun sisään astuu pitkänhuiskea, hontelo, repsahtanut hahmo aurinkolasit päässä, denimiin pukeutuneena, cowboy-saappaat jalassa. Hän seisoo oviaukossa etsien karmeista tukea. Mies joka on kirjaimellisesti pellit kiinni (stoned). Keith Richards.
Jerry ja huoneessa oleva kaveri, joka on eräs Mickin henkilökohtaisista avustajista, tuijottavat näkyä haavi levällään. Keithinhän pitäisi olla Miamissa. Richards liikkuu ympäri huonetta 5-kuukautisen vauvan helppoudella. Hän on aivan tukossa. Lopulta hänen kätensä osuu äänen voimakkuusnappulaan, ja hetkessä hyökkää Where the Boys Go hermojärjestelmääni täydellä volyymilla. Kova, raastava kertosäe pomppii seinästä toiseen – tämä on Keithin vastaus rockille.
Hänen kylmän tuntuinen tuijotuksensa osuu vihdoin meikäläiseen, joka kyyristelee epämukavasti nurkassa. Hän puristaa kättäni ja romahtaa viereeni – esittelyt ovat lyhyenlaiset. Keith mutisee: ”Kuinka sinulla voi olla skottilainen korostus, vaikka olet Suomesta?” Selvitän mahdollisimman helppotajuisesti yhtymäkohtani Suomeen. Luulen, että hän ymmärtää.
”Ei haastatteluja”, hän sanoo anteeksipyytävästi. ”Se ei tule kysymykseenkään”, hän jatkaa ja huutelee korvaani näkemyksiään Emotional Rescuesta ja Stonesina olemisesta.
Ensin hän kuitenkin onnistuu pääsemään viereiseen tuoliin saakka. Lasillinen Jack Danielsia toisessa ja olutkuppi toisessa hän tasapainoilee uhkaavan näköisesti nytkähdellessään She’s So Cold -uran tahtiin. Jaggerin laulu puhkoo ilmaa kuin kuuma naskali voita – tämä on tanssittavaa Stonesia. Keith yrittää vakuuttaa minua siitä, että piisi on nimenomaan hänen tekemänsä. ”Paras ura tällä levyllä”, hän sanoo luottamuksellisesti. En voi olla muuta kuin samaa mieltä.
”Tämä levy on jatkoa Some Girls -albumille, mutta se on paljon optimistisempi. Olimme jotenkin hauraampia Some Girlsillä. Nyt meillä on enemmän itsevarmuutta, olemme saaneet takaisin röyhkeytemme.”
Keith tarjoaa minulle huikan Jack Danielsia ja onnistuu kaatamaan koko ryypyn päälleni. Sitten hän yrittää pyyhkiä sotkua nenäliinallaan ja kaataa oluensa lattialle. Hän tuskin huomaa sitä itse.
”Muutamat urat ovat jo vuosia vanhoja. Niille ei vain ole ollut tilaa levyillä tai ne eivät ole sopineet kokonaisuuteen. Ne ovat muistuneet uudestaan mieleen ja saaneet uuden ulkoasun. Ja mitä merkitystä sillä on, milloin levytät jonkun piisin, kunhan se vain on tarpeeksi hyvä.”
Minulla on aina ollut sellainen käsitys, että Mick Jagger levyttää mieluimmin uusia piisejä.
”Siinä tapauksessa Mick on väärässä! Katsos, homma on edelleen demokraattisella pohjalla tässä yhtyeessä. Minä vain otan esiin Smith & Wessonini ( revolveri) ja kaikki muut ovat samaa mieltä. Vietin neljä kuukautta viime talvena ja keväänä levyttäen tätä albumia. Olin kuin myyrä, osa maanalaista maailmaa.”
Keith heittää kätensä ilmaan kuin epätoivoa ilmaistakseen.
»Jeesus, minä haluan elää myyttini mukaisesti, sen tähden minä olen täällä. Kuuntele tätä, tämä levy on aivan posketon.”
Jagger – mies ja myytti
Jagger ilmestyy vihdoinkin paikalle lehdistöagenttinsa kanssa ja säätää stereot siedettävämmälle tasolle. Richards tervehtii häntä pyytämällä dollarin seteliä ja saa punnan. ”Tää on saatana liikaa”, hän tunnustaa ja huutaa sitten minulle, että huoneessa on liikaa ihmisiä. Hän heilauttaa hyvästit ja kiipeää Porcheensa ja katoaa paikalta välähdyksessä.
Jerry tervehtii Mickiä suukolla. Mies on tahrattoman puhdas, ja uudella Jaggerilla on lyhyt tukka, joka ei ylety edes kauluksen päälle. Uusi levy, uusi Jagger. Hänen itseluottamuksensa ja vireytensä tekevät minuun vaikutuksen – vastakohta pateettiseen ja sekopäiseen Richardsiin on mahtava. Jagger tarjoaa virnistyksen, joka tuntuu kestäneen jo koko rockin historian ajan.
On lauantai-iltapäivä ja istumme seuraten Länsi-Saksan ja Hollannin välistä jalkapallo-ottelua televisiosta. Mick on melkoinen jalkapallofanaatikko ja tarjoilee välipaloina kommentteja pelistä ja pelaajista.
Avaukseksi kysyn, kuinka hän kykenee suhtautumaan faneihinsa ottaen huomioon sen loistokkaan elämän, jota hän viettää. Tämä tuntuu osuvan kuin potku nivusiin…
”Loistokasta elämää. Tässähän minä istun kotona kalja kourassani katsomassa jalkapalloa ja juttelemassa sinun kanssasi. Onko se niin erilaista verrattuna ns. tavallisiin ihmisiin. En usko, että minun ja fanieni elämäntavoissa on paljonkaan eroa. En missään tapauksessa pidä elämäntapojani kummallisina. Olen asunut näillä seuduilla 17-vuotiaasta lähtien – tällä alueella asuu hyvin tavallisia ihmisiä. Ja minä käyn hyvin tavallisessa pubissa. Tietysti esimerkiksi Los Angelesissa asuessa minun odotetaan elävän myyttini mukaisesti, mutta en ole asunut siellä enää vuosiin.”
Kuinka paljon Jaggerista sitten on myyttiä ja kuinka paljon todellisuutta?
”Se on kaikki paskaa… Hei, saksalaiset hyökkäävät hyvin. Jukolauta, ne teki maalin!”
Tämä aiheenvaihto jalkapalloon sekoittaa konseptini. Jagger tuntuu haluavan muistuttaa minua, kuka hommaa oikein ohjailee. Yritän päästä takaisin aiheeseen.
Stonesien ensimmäiset askeleet rockissa olivat Chuck Berryn, Bo Diddleyn ja Jimmy Reedin sävellysten sävyttämiä ja aivan liian epähienostuneita tullakseen otetuksi vakavasti. Andrew Oldhamin, Britannian Spectorin, tiukka muokkaus muodosti Stoneseista röyhkeän sakin. Ensimmäiset kaksi albumia olivat vahvasti R&B-vaikutteisia ja monet puristit väittävät Stonesien sanoneen kaiken mitä heillä oli sanottavaa näillä kahdella albumilla.
Varsinainen suuri muutos tapahtui albumilla Aftermath, joka oli ensimmäinen puhtaasti Jagger/Richards-tuotannosta koostuva levy. Se ammensi vaikutteensa monista lähteistä ja repäisi pohjan pois niiltä odotuksilta, joita ihmisillä oli Stonesien suhteen. Se oli täydellisin ja merkittävin kokonaisuus Stonesien historiassa, eikä vastaavaa ole sittem min yhtyeeltä kuultu. Kuuntelepa esimerkiksi Under My Thumbin seksikkäitä sävyjä, tai rokkaavaa Stupid Girliä. Jopa sen ajan suosituin TV-ohjelma Ready, Steady, Go nappasi Goin’ Home -uran tunnussävelekseen. Jos olet todellinen Stones-fani ja haluat tavoittaa heidät parhaimmillaan, osta Aftermath ja hautaa muut Stones levysi.
Jagger ainakin on samaa mieltä…
”Aftermath oli todellakin sitä, että otimme härkää sarvista. Ensinnäkin teimme kaikki piisit itse ja astuimme rohkeasti ulos kahden edellisen levyn luomasta R&B-muotista. Lisäksi levyllä oli mielestäni paljon suurempi tunnelataus kuin edellisillä. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tämä on ehkä meidän merkittävin levymme. Monetkaan ihmiset eivät ehkä ole tajunneet sitä, mutta muistan itse kuinka tärkeä tuo levy aikoinaan oli, ja se merkitsee minulle edelleen erittäin paljon. Toisekseen se esitteli ihmisille uuden puolen Stoneseista.”
Emotional Rescue
Tuo viimeinen kommentti pitää paikkansa myös Emotional Rescuen suhteen, sillä sekin tuo esiin uuden puolen Stoneseista. Tämän puoliskon olemme kyllä mielestäni nähneet aiemminkin sellaisilla levyillä kuin Black & Blue ja Some Girls. Mielestäni näillä levyillä on havaittavissa määrätynlaista pehmenemistä. Ne ovat ehkä hieman liian laiskoja, joskin pari uraa pelastaa bändin kasvoja jonkin verran. Stoneseista oli hyvää vauhtia tulossa haavoittuvia. Emotional Rescue edustaa tervetullutta muutosta Some Girlsin irvokkaista tulkinnoista ja tiedostaa tarkemmin rockin fyysiset ainekset. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Jaggerin tiukat soolo-osuudet nimiuralla. Se hylkää kaiken hienostuneisuuden ja pakottaa hänen äänensä kestävyyden äärirajoille – voit vain joko vihata tai rakastaa lopputulosta. Onneksi Jagger pystyy säilyttämään äänessään sen röyhkeän terän, jota olemme tottuneet häneltä odottamaan.
Raskaan rockin ystävän tarvitsee vain kääntää levyä ja etsiä sellaiset urat kuin Where the Boys Go ja She’s So Cold saadakseen tyydytyksensä. Tuntuu siltä, että Ron Wood on raa’alla ja röyhkeällä otteellaan saanut aikaan uutta yhtenäisyyttä bändin sisällä. Richards oli oikeassa sanoessaan, että albumi todella on edeltäjiään röyhkeämpi. Mitä mieltä Mick sitten on?
”Hmm. Luulen, että kuvasi Ron Woodista on varsin oikeaan osuva. Siinä vaiheessa kun levyä tehtiin, ei minusta tuntunut siltä. Itse asiassa minä en kuitenkaan istu alas ja tuumaa, että pistetäänpä tähän vähän lisää röyhkeyttä ja Ron Woodia. Hommat tapahtuvat enemmänkin itsestään fiiliksestä riippuen.”
”Minulla on taipumus ottaa elämä sellaisena kuin se vastaan tulee. Jotkut asiat tapahtuvat spontaanisti ja toisaalta jotkut saattavat olla hyvinkin vaivalloisia. Esimerkiksi Lady Jane, joka oli Aftermathilla oli todellinen urakka levytettäväksi, ja vaikka siitä tulikin mahtava menestys, vihaan koko helkkarin piisiä!”
”Minun on vaikea objektiivisesti sanoa, mitä tämä uusi albumi oikein on. Kuuntelin sitä seinän takana toisten levyttäessä osuuksiaan ja se kuulosti ihan hyvältä. Sillä tavalla minä tykkään kuunnella levyjämme – seinän takaa.”
Seitsemäntoista vuotta on pitkä aika tässä hommassa – katsotaan sitä sitten mistä näkökulmasta tahansa. Luuletko, että fanit ovat pysyneet Stonesien mukana?
”Jotkut heistä ovat jääneet kelkasta. Olen itse 37-vuotias ja käsitykseni mukaan monet ihmiset eivät tässä iässä välitä musiikista tuon taivaallista. Viime aikoina olemme saaneet runsaasti nuorta yleisöä ja se on innostanut meitä melkoisesti ja antanut tunteen siitä, että temppu on edelleen hallinnassamme ja osaamme tehdä hyvää musiikkia. Ihmettelen usein konserteissa katsoessani eturiviä, että ovatko äidit ja isät tuoneet kakaransa konserttiimme vai päin vastoin.”
Hyvin harvoin on Jaggerilla tapana antaa tilaisuutta vilkaista miestä kulissien ja myytin takana. Joskus kuitenkin tulee eteen laulu, joka avaa hetkeksi oven. Time Waits for No One kertoo Mickin tarpeesta vanhentua arvokkaasti rokkarina. Memory Hotel taas antaa melko ikävystyttävän kuvan Mickin suhteesta kiertueisiin ja keikkaelämän monotonisuuteen. Ovatko nämä asiat sitten todellista elämää vai pelkkiä poskesta tempaistuja huulia?
”Useimmat niistä ovat huulia, mutta eivät täysin sitäkään. Nekin joita on pohdittu enemmän, tuppaavat perustumaan hyvin arkipäiväisiin ja latteisiin teemoihin. Toisaalta esimerkiksi Time Waits for No One on täysin relevantti.”
”Otan edelleen musiikkini vakavasti, mutta pyrin pitämään sen kevyellä tasolla. Jos rocklyriikkaan pyrkii panemaan raskaita ajatuksia, siitä tulee turhan vakavamielistä. Se mitä teen kotona saattaa muuttua melkoisesti studiossa ja samasta laulusta saattaa syntyä monia erilaisia versioita. Minusta laulun spontaanisuus ja tunnelma ovat edelleen tärkeämpiä kuin poliittiset lausunnot.”
Viittasit edellä Time Waits… -piisiin. On ilmeistä, että vanhemmalla iällä erotut yksilönä yhä enemmän yhtyeestä. Tuntuuko sinusta todennäköiseltä, että tulet kulkemaan suunnilleen samoja linjoja kuin esimerkiksi joku Frank Sinatra?
”(Hurjaa naurua) Minäkö? Ei varmasti! Siihen raamiin minä en tule sopimaan. Tiedän, etteivät Stonesitkaan ikuisuuksiin yhdessä jatka, mutta en todellakaan osaa kuvitella itseäni Sinatran roolissa. Tässä bisneksessä ei ole yhtään henkilöä, johon pystyisin samaistamaan itseni kymmenen vuoden kuluttua. Minun on vain luotava itselleni oma rooli. On syytä muistaa, että olen yksi vanhimmista rockissa vielä mukana olevista kavereista. Vanheneminen ei huolestuta minua – itse asiassa se on varsin mielenkiintoista.”
Mick Jaggerin imagessa on määrätynlaista kuolemattomuuden tuntua. Aina tuoreena, uudistuvana se on kuin mammuttimainen yhden miehen sirkus. Tiedotusvälineet käyttävät häntä lähes päivittäin. Vaikka hän ei esiintyisikään julkisuudessa, hänestä vaikka keksimällä keksitään juttua. Hyvin vähän siitä mitä puhutaan ja kirjoitetaan on totta. Tällainen elämä on jatkuvassa vaarassa muodostua painajaiseksi. Jaggerin minä on koossa, ainakin vielä. Kuitenkin jatkuva julkisuuden valokeilassa oleminen voi helposti syödä itsetunnon pala palalta, ja silloin egoismi nostaa nopeasti päätään. Tuo ego puolestaan elää julkisuudella ja vaatii sitä päivittäisen annoksen. Ihminen unohtuu ja muuttuu tyhjäkuoriseksi myytiksi, jota asuttaa joku muukalainen. Onko Mick Jaggerin käynyt näin?
”Ei lainkaan. Egoni paisuttelu ei kiinnosta minua.”
Kuin puheenaihetta muuttaakseen Jagger kääntää television kovemmalle. Saksalaiset ovat tehneet kolmannen maalinsa juuri sopivaan aikaan. Tunnelma helpottuu silminnähtävästi ja minulle tuodaan jääkaapista uusi kalja.
”Maalihan niiden piti tehdä”, Mick mutisee oluita kaataessaan. Koko julkisuuden pohdiskelu tuntuu jääneen keittiöön, mutta en halua päästää aihetta käsistäni.
”En minä ole mikään julkkis. Valitsen itse tekemiseni ja tekemättä jättämiseni. En halua sekaantua julkiseen elämään, enkä halua olla mukana missään egotrippailussa. Se on pelkkä myytti.”
Onhan sinun toki myönnettävä, ettei julkisuuden ja yksityiselämän välillä tasapainoileminen ole mitenkään helppoa. Täytyy olla vaikeaa olla horjahtamatta johonkin suun taan.
”Sitähän se jatkuvasti on. Täytyy koko ajan tarkkailla itseään, jottei sortuisi liialliseen itsekeskeisyyteen, ja pyrin henkilökohtaisesti korjaamaan vähäisetkin heilahtelut välittömästi. Vaikeaahan se on, sillä ympärilläni on ihmisiä, jotka jatkuvasti muistuttavat minua siitä, kuka olen ja kohtelevat minua sen mukaisesti. On vaikeaa päästä tuon muurin läpi. En halua tehdä siitä mitään salamyhkäistä etenkään tilanteissa, kun tapaa ihmisiä esimerkiksi kadulla. On vain pystyttävä elämään tällaisten juttujen kanssa. Tämä egotrippailu on pystyttävä tiedostamaan, ettei se saisi yliotetta.”
Jaggerin huomio kiintyy hetkeksi jalkapalloon ja minäkin innostun näkemästäni niin, että visiittini tarkoitus tuppaa unohtumaan. Mickin huomiokyky on todella tarkka, sillä hän huomauttaa: ”Kyllä sinä voit katsella matsia, minä juttelen kasetille.” Ja niin hän myös tekee…
”Ellen pystyisi hallitsemaan egoani, en pystyisi hallitsemaan elämäänikään. Luultavasti tulisin hulluksi tai roikkuisin kiinni minäni repaleissa. Ihailen viihdyttäjiä, jotka ovat olleet hommissa kymmeniä vuosia ja esiintyvät telkassa edelleen joka ilta. Saattaa kuulostaa typerältä, mutta ihailen sellaisia ihmisiä. En usko, että minä tulen tekemään samoja juttuja enää siinä iässä.”
”Yritän varoa muuttumasta tuollaiseksi viihdyttäjäksi. Jatkuva esillä oleminen esimerkiksi televisiossa voi helposti muuttaa ihmisen itseään ruokkivaksi instituutioksi.”
Mutta juuri sitähän sinä olet.
”Myönnetään, mutta olen tullut sellaiseksi ilman, että olen tehnyt aina juuri ne asiat, joita minun odotetaan tekevän… Olen ollut sitä jo niin kauan, että se kyllästyttää. Olen instituutio myös Amerikassa, ja sellaiseksi tuleminen siellä vaatii valtavasti työtä. Minusta tuli instituutio vahingossa.”
”Tiesin, että muuttuisin instituutioksi, jos pysyisimme koossa kahta vuotta kauemmin. Beatles muuttui instituutioksi jo ennen kuin he tulivat kuuluisiksi. Jo silloin tiesin, että Stoneseista tulisi jotain suurta.”
Jagger, kapinallinen
Kahdenkymmenen vuoden iässä arvon herra Jagger oli ilmiö, jonka rinnalla Johnny Rotten olisi tuntunut miellyttävältä nuorelta mieheltä. 60-luvun standardien mukaan hänen olemuksensa niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin oli pöyristyttävä. Tuo kaikki oli tietysti keskiluokasta lähteneen nuoren nousukkaan show’ta. Tuloksena oli omituinen kehityskulku, jonka tuloksena järjestäytynyt yhteiskunta tunsi popyhtyeen uhkana itselleen. Kuinka muuten voidaan selittää se vakavuus, joka kuvastui massamedian lausunnoissa yhtyeestä. Tai poliisin erikoisosaston järjestämät huumeratsiat, jotka johtivat kohtuuttomiin vapausrangaistuksiin, jotka tosin sitten peruutettiin lukuisten vetoomusten ansiosta.
Jagger oli 60-luvun häjy, josta muodostui piikki hiljaisen enemmistön lihassa ja keulakuva kapinalliselle sukupolvelle. Onko sinulla ikävä tuota roolihahmoa?
”Ei varmasti … (virnuilua) se oli hirvittävää aikaa. Se oli painajaista, kuin elämää painekattilassa. Minä vihasin sitä. Kuitenkin pystyin kestämään sitä paljon paremmin kuin Charlie Watts tai Brian Jones. Etenkin Brianille se oli liikaa.”
”Charlie oli valmis lopettamaan eräässä vaiheessa… ja Brian, kuten tiedät, lopetti totaalisesti. Brianille kaikki loppui kerralla – jäsenyys Stoneseissa ja elämä. Hän oli niin sekaisin, ettei hän pystynyt kestämään ulkoisia paineita. Hän oli äärettömän älykäs ja loistava muusikko. Hänen ainoa heikkoutensa oli liiallinen herkkyys. Hän ei pystynyt kestämään tällaista egotrippiä.”
”Minä tiesin, että Beatlesien ohella huippubändinä oleminen helpottuisi jatkossa, mutta Brian oli varma, että kestämätön tilanne tulisi jatkumaan loputtomiin.”
Miltä sinusta tuntui vuonna 1977, kun nuo kaikki Jagger-traditioon hommansa perustavat nousukkaat yrittivät toinen toistaan innokkaammin nuijia sinun myyttiäsi kutsumalla sinua vanhaksi pieruksi?
”Minusta koko juttu oli varsin hauska – olin noihin aikoihin kyllästynyt kaikkeen. Brittiläinen rockbisnes oli kuin lammikko seisovaa vettä. Toisaalta se oli loogisen kehityksen tulos, mutta kuten kaikkien asioiden, sen oli hajottava ja tuhouduttava. Ne ihmiset, jotka vielä ovat jäljellä noista kolmen vuoden takaisista tapahtumista, näyttävät varsin kesyiltä. Nyt he ovat vain osa rockin valtavirtaa.”
Mihin sitten sijoitat Stonesit?
»Mekin olemme osa valtavirtaa – sitä on turha kieltää. Mutta ne ihmiset, jotka väittävät olevansa valtavirtojen ulkopuolella, kuulostavat minusta aivan samoilta kuin muutkin ’kerhon’ jäsenet. Minä puhun nimenomaan siitä, miltä he kuulostavat – en asenteista tai yrityksistä olla tuhmia poikia.”
Samaahan voisi sanoa Stoneseista, sillä te pysytte mieluummin kokeiluissa ja hyväksi havaituissa kuvioissa kuin etsitte jotain uutta.
”Kyllä, kyllä. En usko, että tämä bändi tulee koskaan tekemään jotain erilaista. Ehkä minä voisin tehdä jotain erilaista itsekseni, mutta Stones on ollut koossa niin kauan, ettei sen luonteeseen enää sovi jonkin uuden mielenkiintoisen alueen etsiminen. Stones tulee olemaan mielenkiintoinen yhtye, mutta se ei tule tekemään mitään pioneerityötä siinä mielessä, mistä me nyt keskustelemme.”
»Joka tapauksessa Stones on monipuolinen rockyhtye, jolla on useita eri tyylejä. Ainakaan emme soita eilisen musiikkia, joka on varustettu uudella etiketillä niin kuin niin monet tämän hetken kärkinimet, kuten Police ja Clash tekevät. Minusta heidän pitäisi jättää se – me teimme nuo samat jutut jo 17 vuotta sitten. Me olimme yhtye, joka teki rockista epäsovinnaista! Clash on tällä hetkellä Beggar’s Banquetin tasolla – heidän pitäisi unohtaa koko homma.”
En ryhtynyt puolustamaan Clashia, vaan käänsin kysymyksen päälaelleen. Beggar’s Banquet julkaistiin vuonna 1968, joka oli vallankumouksen vuosi Euroopassa – Pariisissa kuohui. Jagger & kumppanit hyppäsivät kelkkaan (vai oliko kyseessä todellakin vilpitön temppu?) piisillä Street Fighting Man. Lisäksi Mick heitteli öljyä tuleen sellaisella piisillä kuin Sympathy for the Devil. Kuitenkin Jagger oli jo tuohon aikaan rikas. Kuinka hän saattoi vakavalla naamalla astua yleisön eteen kapinallisen roolissa ja laulaa ”olen köyhä poika” (”I ’m a poor boy”)? Pelkkää teeskentelyäkö?
”Kuulehan nyt, minusta Beggar’s Banquet oli hirvittävä, enkä halua kieltää, etteikö se olisi ollut teennäinen. Minä en laula noita piisejä nykyisin, vai oletko muka kuullut. Minä en ole enää niin pirun typerä.”
Siinä hyvä esimerkki siitä kuinka laskelmoiva Mick voi olla. Ja kukapa häntä siitä voisi syyttää. On muodikasta haukkua Stonesien kaltaista dinosaurusta ja potkia sitä munille. Olin hämmästynyt miehen kyvystä kuunnella tyynesti ilkeääkin kritiikkiä – joissain kohtia hän oli jopa samaa mieltä kanssani. Aloin epäillä, että mies on jo kehittänyt rautaisen pokerin tai sitten hän vain pitää minua pilkkanaan. Kuitenkin hänen rauhallinen olemuksensa johti minut päättelemään, että vuosien mukana hänelle on yksinkertaisesti kehittynyt automaattinen puolustusmekanismi, joka ei hevillä horju. Omalla tavallaan se oli muuttunut vilpittömyydeksi.
Satisfaction – tyydytys
Se oli ehkä vuoden 1965 merkittävin levytys – ykkössijalla listoilla elokuussa. Jagger oli tullut täysi-ikäiseksi maagisen, mukaansatempaavan Satisfactionin myötä. Tuolla levyllä hän huusi kuuluville turhautuneisuutensa siitä manipuloinnista, jota ympäristö häntä kohtaan harjoitti. Monet ihmiset löivät mynttiä Stonesien röyhkeällä imagella. Paljon asioita on muuttunut sitten Satisfactionin aikojen, mutta Mick muistuttaa, että monet asiat ovat edelleen myös ennallaan…
”Noinhan asiat silloin olivat, mutta nykyisellään olen oppinut manipuloimaan ihmisiä itse – tosin vain rahallisessa mielessä. Alkuaikoina meitä yritettiin manipuloida myös muissa kuin raha-asioissa.”
”Tiedän, että uusia bändejä vedetään edelleen linssiin, mutta minun kaltaiseni ammattilaiset tietävät kyllä, mikä on homman nimi. Edelleen on olemassa aivan liikaa yhtyeitä, joille sanellaan kaikki – kuinka pukeutua, poseerata, mitä soittaa jne.”
Vieläkö Stoneseilla on sinulle jotain annettavaa?
”Iloa? Hmm? Välistä. Yhtyeenä työskentelemme äärimmäisen harvoin nykyisellään. Enimmäkseen sävellän yksin ja silloin tällöin Keithin kanssa. Studiossa työskentelen oikeastaan vain Charlien kanssa.”
”Yhtyettä ei voi sanoa demokraattiseksi, sillä päätösten tekemisessä jokaisella on oma roolinsa, enkä tarkoita sitä, että minä määräisin kaikesta. Esimerkiksi kansien suunnittelu on täysin Charlien harteilla. Minä hoidan lehdistön suurimmaksi osaksi. On odotettavaa, että esimerkiksi Bill Wyman lähtee bändistä parin vuoden sisään, mutta sitten ei auta muu kuin etsiä uusi basisti.”
Keith Richardsille se on ilmeisen durymainen kokemus: seksiä, huumeita ja rock ’n’rollia. Jaggerin mielestä Keithin ”vitsi” revolverista ja demokratiasta oli hassu ja varsin tyypillinen.
”Se on tyypillinen Richards-vitsi. Minä sain osuuteni tällä levyllä valmiiksi tammikuussa. Minä en takerru yksityiskohtiin kuten Keith, ja niinpä levyn olisi minun puolestani voinut julkaista jo tuossa vaiheessa, mutta Keithille se ei kelvannut. Itse asiassa niiden kuukausien aikana, jolloin Keith näpelöi pikkuseikkojen kanssa, mikään levyllä ei muuttunut. Keith tykkää leikkiä studiossa – hän haluaa olla hohdokas. Hän on aina rakastanut itseään ja kysyttäessä hän on ensimmäisenä valmis myöntämään sen. Sanoisin aivan samalla tavalla jos hän olisi läsnä nyt. Hän on todellinen teeskentelijä. Mielikuvituksensa avulla hän elää jonkinlaista lännen gangsterin roolia, vaikka todellisuudessa hän on hyvin ujo ja itseensä vetäytyvä tyyppi.”
Entä Mick jagger?
”Minä olen ulospäin suuntautuva tyyppi, joka yrittää olla olematta sitä ja hallita itseään. Keith puolestaan on päinvastainen esimerkki, siltä hän yrittää olla mahdollisimman suorasukainen.”
Kuinka sinuun vaikuttivat opintosi London School of Economicsissa. Ennen bändin syntymistähän opiskelit politiikkaa ja filosofiaa?
”Minulla ei ole mitään valmiiksi rakennettua filosofista mallia – elämäni on enemmän olemassaoloa päivästä toiseen. Minua kiinnostavat enemmänkin poliittisten päätösten ja toimien tulokset kuin itse politiikka. Hallinnollisten päätösten tulokset eivät aina ole sitä, mitä ihmiset odottavat, sillä määrätyn politiikan ulkopuoliset seikat voivat tehdä toimet täysin tyhjiksi.»
”Minä olen vahvasti pragmaatikko, käytännön mies, mitä politiikkaan tulee. En ole mikään varsinainen skottivasemmistolainen, vai mitä? En ole koskaan ollut kovin sidonnainen poliittisesti, mutta tuppaan kallistumaan keskustasta vasemmalle hieman Callaghanin linjoille (Labour-puolueen johtaja). Näen ympärilläni liikaa toivottomuuteen vaipuneita ihmisiä tänä päivänä.”
Tulevaisuus?
Samalla kun Hollanti yritti epätoivoisesti saada aikaan tasapeliä, Jagger yritti epätoivoisesti vastata viimeiseen kysymykseeni. Kuinka Jagger ja Rolling Stones aikoo pärjätä 80-luvulla ilman, että siitä tulee parodia omasta itsestään?
”Musiikin puolesta en osaa vastata. Tulevaisuuden suunnitelmat olisivat minun osaltani paskapuhetta. Tarvitaan toimintaa. Niinpä en halua selvitellä tulevaisuuden näkymiä hetkellä, jolloin ne tuntuvat epävarmoilta. Haluan kuitenkin sanoa, että minulla on paremmat mahdollisuudet selvitä omillani kuin Rolling Stoneseilla on selvitä ilman minua. Vaihdokset yhtyeessä ovat sen rajoitus.”
”Seuraavat viisi vuotta teen töitä täydellä höyryllä niin kauan kuin minulla on vielä voimaa jäljellä. Kymmenen vuoden tähtäimellä minä itse olen tärkeämpi kuin Stonesit. On itsestäänselvää, ettei yhtye voi yhtyeenä enää kauaa toimia. Viimeistään viiden vuoden kuluttua aion alkaa toimia enemmän omaksi hyväkseni.”
”Periaatteessa olen laiska renttu. Pystyn tekemään levyjä itsekseni, ja minun on enemmän ja enemmän keskityttävä ajattelemaan omaa tulevaisuuttani. Elämä kun ei lopu Stonesien myötä. ja Mick Jagger on enemmän kuin pelkkä Rolling Stone. Odotahan niin näet.”
Teksti: Dougie Gordon
Julkaistu alun perin Soundissa 8/1980
Mick Jagger vasemmalla, Dougie Gordon oikealla. Kuva: Soundin arkisto
