”Kaikki minun likapyykkini on jo puitu” – Lue 80 vuotta täyttäneen Keith Richardsin Soundi-haastattelu vuodelta 1988

Teksti: Esa Koivio
Julkaistu Soundissa 11/1988

Lontoolaishotellin sviitti on kuin jostakin vuosisadan alun herraskartanosta. Jalkojen alla kiiltää parkettilattia. Värikylläinen matto on epäilemättä peräisin jostain Englannin entisestä etäisestä siirtomaasta. Paksut samettiverhot riippuvat täyteläisinä kullatuista verho­tangoista. Seiniä koristavat maaseutuaiheiset maalaukset ja juhlaviin raameihin istutetut peilit. Huonekalut ovat aitoa antiikkia. Kaiken tuon ylellisen loiston keskellä nahkapäällysteisellä sohvalla istuu rähjäisiin farkkuihin, intiaanimokkasiineihin ja parempiakin päiviä nähneisiin siniseen t-paitaan ja harmaaseen pikkutakkiin sonnustautunut rock & rollin ruumiillistuma Keith Richards.

Rollari-kitaristi tupakoi taukoamatta ja nappailee siinä ohessa ohuita siivuja bourboncola-lasillisestaan. Puhe pörisee sopivasti sammaltaen. Richards on rehdinoloinen, avoin ja hyvin asiallinen. Levytysstudioiden ohella hän sanoo viihtyvänsä nykyään parhaiten kotona vaimonsa Patti Hansenin ja kahden pikku tyttärensä pa­rissa. Niin ei ollut aina.

– Tiedätkö että jollakin Albert Goldmannilla ei olisi mitään paljastet­tavaa meikäläisestä, Richards huomauttaa pirullinen virne kasvoillaan.

– Kaikki minun likapyykkini on jo puitu lehtien etusivuilla. Jos joku rahanahne paparazzi tonkisi minun tausta­ni hän tulisi pettymään katkerasti, sil­lä minusta kuvitellaan kaikkien huumejupakoiden takia paljon pahempaa kuin mitä olen todellisuudessa koskaan tehnyt.

– Mitä taas tulee Goldmanniin itseensä, mikä helvetin kirjailija se sel­lainen on joka ei osaa muuta kuin mustamaalata manallemenneitä ja siten puolustuskyvyttömiä. Olisin paljon onnellisempi maailmassa jossa Lennon olisi elossa ja Goldmann kuopattuna. Se mitä John ja Paul sekä Mick ja minä olemme pystyneet tarjoamaan on antanut ihmisille rehellistä, teeskentelemätöntä nautintoa.

Kypsän 45:n vuoden iän joulukuussa saavuttava Keith Richards perusti The Rolling Stonesin yhdessä Mick Jaggerin kanssa 60-luvun alkuvuosina. Pienistä keskinäisistä kahnauksista ja Richard­sin huumekäryistä huolimatta bändi pysyi kiinteästi kasassa aina kahden vuoden takaisen Dirty Work -albumin levyttämiseen saakka.

Biisien viimeistely jäi tuolloin lähes kokonaan Richardsin harteille. Kun hän ryhtyi albumin ilmestymisen jäl­keen kaavailemaan uutta rundia Rol­lareille, Jagger kieltäytyi hommasta ja ryhtyi purkittamaan omaa sooloalbumiaan. Myös tuohon samaan rakoon osunut Rollareiden perustamisesta asti bändin ulkopuolisjäsenenä vaikutta­neen pianisti Ian Stewartin kuolema järkytti Richardsia.

Jonkin aikaa Keith soimasi Jaggerin itsekkyyttä, mutta ryhtyi siinä ohessa myös ensi kertaa vakavammin suun­nittelemaan sooloalbumin levyttämistä. Lopullisen sysäyksen kiekon tekemiselle antoi Chuck Berry -elokuva Hail! Hail! Rock & Roll. Richards toimi projektin kantavana voimana. Hänen tehtävänään oli panna kokoon Berryn taustabändi filmattavaa esiintymistä varten. Varsinkin yhtyeen rumpalin Steve Jordanin merkitys Richardsin soolouran käynnistämisen kannalta oli melkoinen, sillä Jordan päätyi Talk Is Cheap -kiekolla soitta­misen lisäksi säveltämään albumilla kuultavat kappaleet yhdessä Richardsin kanssa sekä myös avustamaan kie­kon tuottamisessa.

Talk Is Cheap -albumi vakuuttaa konstailemattomalla maanläheisyydel­lään. Jaggerin soolopuhinoihin verrat­tuna Richards pitää ohjakset tiukasti käsissään tukevan riffittelynsä ansiosta. Kaiken teknotäydellisyyden rinnalla Talk Is Cheap -albumin kaltainen palanen urbaania luontaistuotetta on enemmän kuin paikallaan. Ja vaikka kiekon perusteella Richards tuskin tulee hukkumaan työtarjouksiin vierailevana vokalistina, korostavat hänen käheät tulkintansa mainiosti kiekon laulujen paikoin paljaaksiriisuttua henkilökohtaisuutta.

Mitä Suomeen kuuluu

Sooloalbumi oli myös se syy jonka vuoksi pääosan ajastaan Amerikassa viettävä Richards pistäytyi Lontoossa muutaman päivän promootiovierailulla. Mihinkään mielettömään tusinan haastattelun tappotahtiin kitaristi ei kuitenkaan ole uuden levy-yhtiön taivutteluyrityksistä huolimatta suostu­nut, vaan Richards hoiteli hommansa sivistyneesti kahden haastattelun päi­vävauhdilla.

Richardsin tapaaminen vahvisti jäl­leen sitä teoriaa, jonka mukaan kitaristilla on suurimman osan valveillaolo­ajastaan grogilasi kourassaan. Jack Danielsin kestokulutus oli jo päässyt hyvään vauhtiin tavatessamme tuossa
kolmen kieppeillä iltapäivällä, eikä tasainen syöttö päässyt katkeamaan edes käsienpaiskaamisten ajaksi.

– Jaa-a, ja mitäs Suomeen kuuluu? Richards huikkaa tervehdykseksi.

– Siitä on jo päässyt livahtamaan useampi vuosi kun viimeksi soitimme siellä.

Richards heittää kohteliaisuuden suomalaisen luonnon kauneudesta ja istahtaa haastatteluasemiin sohvalle. Yritän löytää sopivan vapaan paikan nauhurilleni sohvan eteen sijoitetulta, Rollari-levykansilla ja Richardsin sooloalbumia m­ainostavilla julisteilla täy­teen ahdetulta pöydältä kitaristin pudistellessa surullisena päätään.

– Minun pitää pistää nimmarit noihin kaikkiin. Kuvittelin ennen tämän kiekon lanseeraamista, että olin törmännyt suurin piirtein kaikkiin maa­ilman nimiin. Ja paskat, mitä vielä. Näiden omistuskirjoitusten raapuste­lemisessa olisi mukava jos Mick olisi mukana jeesaamassa. Nyt ei ole ketään toista jonka harteille kasata osavas­tuu.

Kerropa miten tämä projekti eroaa esimerkiksi The New Barbarians bän­distä jonka pistit tilapäisesti kasaan Ronnie Woodin ja Stanley Clarkin kanssa vonna -79?

– New Barbarians pantiin kasaan pelkästään sen vuoksi, että halusin juhlia sitä, etten virunut heroiinin hallussapitosyytteen vuoksi jossakin kanadalaisessa vankilassa. Se juttu oli enemmänkin Ronnien heiniä. Hän kysyi, kiinnostaisiko minua liittyä remmiin. Ronnie ei uskonut että suostuisin, mutta voit uskoa että tuolla hetkellä olin niin iloinen että olisin soittanut kenen kanssa tahansa.

Vaihtelu virkisti?

– Oli mukava kokeilla millaiselta soitto maistui ilman että minun täytyi olla joka hetki ajattelemassa miten voisin parhaiten palvella hänen kunin­kaallista korkeuttaan (Mick Jaggeria). Ziggy (The Meterseistä) ja Stanley olivat pirun tiukka rytmisektio. Kun tot­tuu soittamaan Billin ja Charlien kans­sa sen jälkeen vain paras on kyllin hyvää.

Lähdit kokoamaan tätä soolokiekollasi soittavaa X-Pensive Winos -kokoonpanoa tuosta syystä rytmisektion suunnalta?

– Ajattelin että kenet helvetissä palkkaan rumpaliksi, kun Charlie ei tullut kysymykseenkään tällä kertaa. Olen eksyksissä ilman pätevää rumpalia. Chuck Berry -projekti tutustutti minut läpikotaisin Steveen, mutta jo Arethan (Franklin) Jumping Jack Flash -sinkun tuottaminen oli murtanut jään välillämme. Rakastan Arethaa ja tunsin biisin, niin ajattelin, että eipä minulla sillä hetkellä ole parem­paakaan tekemistä kuin tuottaa biisi tämän rumpalipoika Steven kanssa. Se oli varaslähtö ja puoli voittoa soolokiekkoani ajatellen.

Et tuntenut itseäsi alastomaksi?

– Tiesin, että tarvitsin bändin. Tus­kallinen studiomuusikkojen tsekkailu ei kiinnosta minua. Viimeisten kahden vuoden ajan olen tullut huomaamaan itsessäni taidon josta en ollut tietoinen aikaisemmin. Anna minulle sopivat jätkät niin vispaan niistä kokoon vii­kon sisällä bändin joka kuulostaa siltä kuin tyypit olisivat soittaneet yhdessä vuosikaudet. Se oli kiinnostava piirre huomata.

Tuntuiko soolokiekon levyttäminen 25 vuoden yhtämittaisen samassa bändis­sä soittamisen jälkeen suurelta ratkaisulta?

– Se oli helvetin kovaa siinä mielessä että samalla kun pistin nauhurit pyörimään minun oli myönnettävä itselleni etten ollut pystynyt pitämään omaa bändiäni kasassa. Monesti tuollaisessa tilanteessa kyse on kuitenkin enem­män turhista ennakkoluuloista. Luulen että kokemus oli pitkällä tähtäimellä eduksi Rollareille ja minulle itselleni, sillä opin paljon uutta projektin kaut­ta. Yhtämittainen työskentely sopii minulle parhaiten. Rollareiden kanssa kaikki on sellaista kyhnyttämistä. Pääl­lä on joko hirvittävä parin kuukauden paniikki ja sitten ei mitään yli vuoteen. Ainainen alkaminen ja lopettelu ei ole hyväksi muusikolle. Homman pitäisi ol­la jatkuvaa.

Astuminen Mickin housuihin vokalistina ei pelottanut sinua?

– Ei. Voin hyvin ymmärtää kuinka monet kitaristit joutuvat paniikkiin ja miettivät mistä laulaja soolokiekolle. Minä taas olen aina nauttinut laulami­sesta. Päättelin etukäteen mielessäni et­tä jos laulan läpi koko kiekon on kokemus vain eduksi äänelleni. Itsevarmuus kasvaa ja niin edelleen. Albumin vaikein biisi laulamisen kannalta oli epäilemättä Make No Mistake. Nor­maali reaktio on päästää menemään: kovaa ja korkealta, mutta taidot punnitaan vasta sitten kun kyseessä on hi­taampi pala joka kaipaa laulamista oktaavia alempaa. Bändin kasaaminen huoletti minua, laulaminen ei!

Entä lyriikat? Ovatko ne Rollareissa yleensä Mickin heiniä?

– Ei ole olemassa mitään kaavaa. Suuri osa vuosien varrella syntyneistä Rollari-biiseistä on lähtöisin riffeistäni ja keksimistäni kertosäkeistä joita Mick on täydentänyt omilla jutuillaan. Tietysti on myös olemassa kappaleita jotka olemme panneet kokoon yksin, kumpikin omilla tahoillamme. Syy jäl­kimmäisiin ratkaisuihin löytyy siitä yk­sinkertaisesta faktasta että vuoden 1972 jälkeen Mick ja minä emme ole enää asuneet naapureina tai edes lä­hellä toinen toisiamme. Uuden idean tullessa mieleen on ollut mahdotonta pirauttaa kumppanille ja sopia tapaamisesta kymmenen minuutin kuluttua. Steven kanssa biisien säveltäminen oli hauskaa puuhaa. Ei mitään tuhansien mailien välimatkoja vaan kiinteätä ja hedelmällistä yhteistyötä. Rakastan laulujen tekemistä. Se on kiehtovaa ja palkitsevaa puuhaa.

Kliseestä hioutuu timantti

Rollareilla ja myös sinulla itselläsi on taito tehdä taidetta kliseistä.

– Tuo on aivan totta. Monet soolo­kiekon kappaleiden nimistä ovat suoria kliseitä. Kliseet eivät kuitenkaan ole kliseitä turhan takia. Niistä löytyy monia eri näkökohtia. Otetaan vaikka fraasi ”you shouldn’t take it so hard” se voi merkitä ihan mitä tahansa. Si­nusta itsestäsi riippuu miten hiot tuon pikku timantin.

Ryhtyessäsi säveltämään jotakin uutta kappaletta saako aikaisempien lukemattomien Rollari-hittibiisien pai­ne sinut epäilemään itseäsi?

– En tunne sellaisia paineita. En kat­so taaksepäin vaan suoraan eteenpäin ja mietin miten pistää nuo aikaisem­mat jutut entistäkin paremmiksi. En jossittele turhia. Käyn hommaan kylmästi käsiksi. Esimerkiksi tätä kiekkoa varten minulla oli kasassa lähes 40 biisiä. Suurin ongelma oli päättää mitä biisejä jättää käyttämättä.

Olivatko valinnat vaikeampia nyt yk­sinäsi kuin Rollareiden kiekon kysees­sä ollessa?

– Mickin kanssa kinastelulla on tie­tysti omat hyvät puolensa. Nyt pääoh­jenuorani yksinkertaisesti oli vain valita ne biisit jotka olivat jo valmiiksi tiukimmin kasassa. Aivan varmasti monet noista hyllylle pannuista ideoista tulevat vielä putkahtamaan ulos joillakin toisilla kiekoilla. Ne ovat kuin hyvä viini joka pannaan kellariin odotta­maan kypsymistä ja sitä oikeaa nauttimishetkeä. Pari vuotta tynnyrissä on pelkästään eduksi kappaleille.

Aiotko lähteä rundille Talk Is Cheap -albumilla soittavan bändin kanssa?

– Takuulla, odotan innolla homman käynnistymistä. Aloitamme joissakin akustisesti hyvissä pikkumestoissa. Oikeissa olosuhteissa bändi tulee ole­maan musertava.

Tuleeko Mick Taylor myös soittamaan yhtyeessä?

– En usko. Oli kuitenkin mukava saada hänet mukaan albumille. Vanha Rollari-rivimies Ronnien paikalla. Näin Ronnien eilen illalla ja hän otti soolo­kiekon puheeksi. Jouduin vain toteamaan etten voinut ottaa häntä mu­kaan tähän projektiin koska halusin tehdä täydellisen breikin Rollareista. Mick ei suuren yleisön silmissä kuitenkaan ole Rollari Ronnien tapaan. Hänen mukaantulemisensa oli muuten puhdas sattuma. Mick Taylor kuuli et­tä aion nauhoittaa joitakin juttuja Chuck Berryn alkuperäisen pianistin Johnny Johnsonin kanssa ja pyysi jos voisi tulla studioon kuuntelemaan. Sa­noin ettei sellainen käy, mutta jos hän toisi kitaran mukanaan voisimme kyllä
kaikki soittaa yhdessä. Minun kanssani et istu nurkissa vaan joudut paiski­maan hommia.

Miten kuvailisit itseäsi tuottajana?

– Ensinnäkin levyttäminen ja mu­siikki ovat minulle enemmän kuin pelkkiä numerosarjoja ja volyymikäy­riä miksauspöydän ääressä. Levyissä on taikavoimaa joka ei rekisteröidy mittareilla. Kuuntele joitakin vanhoja Muddy Waters ja Howlin’ Wolf juttuja ja tiedät mistä on kyse. Mutta mitä tulee varsinaiseen kysymykseesi, olen huomannut että minusta on pikku hiljaa muodostumassa melkoinen atmosfäärifriikki. Levytän mieluummin koko bändin kattaman tilan kuin panisin kiekon kokoon päällekkäisäänitysten avulla. Kävelen huoneessa ja tsekkai­len sen kaiut. Pistätän paikkaan tarvittaessa uuden puulattian ja heitän ik­kunaverhot pihalle. Instrumenttien lisäksi haluan kiekoille ilmaa. Kappaleiden täytyy hengittää.

Kuinka paljon raha motivoi sinua?

– Saattaa kuulostaa kornilta, mutta musiikki on minulle aina ollut kaikki kaikessa. Minä en tarvitse lisää rahaa. Ainoa rahareikä vuosien varrella on ollut bändin kylkeen muodostunut organisaatio joka tarvitsee pääomaa pyöriäkseen. Olen ollut onnekas, sillä olen saanut hyvää palkkaa työstäni vuosien varrella.

Mikä sinun mielestäsi on ollut Rolla­reiden paras kausi?

– Hanakimmin me paiskoimme hommia Beggars Banquet- ja Exile On Main Street -albumien välisen ajan. Luulen että olisimme pystyneet jatka­maan samaa tahtia vielä pitkään ellei bändi olisi hajaantunut eri puolille maapalloa. Me olimme alkuaikoina helvetin kiinteä ryhmä ja äkillinen puitteiden muuttuminen näkyi ilman muuta aikaansaannoksissa.

Onko rockbändin koossapitäminen yli 25 vuotta sula mahdottomuus?

– Ilman muuta on selvää että tarvitaan hengähdystaukoja. Omista jutuista hankitut kokemukset voivat kuitenkin olla se positiivinen palaute joka pi­tää bändin kaikesta huolimatta kasas­sa.

Ottaako Terence Jaggerin paikan

Milloin seuraava Rollari-projekti käynnistyy?

– Pojat ovat soitelleet minulle jatkuvasti ja näillä näkymin sirkuksen pitäi­si olla taas koossa kesän alkuun men­nessä. Pistämme kokoon uudet biisit, levyttelemme ja sitten rundille. Mitäs meikäläiset muutakaan.

Pitääkö muuten paikkansa että pari vuotta sitten siinä vaiheessa jolloin Mick kieltäytyi lähtemästä Dirty Work -albumirundille, sinä ja muut Rollarit Mickiä lukuunottamatta aioitte hankkia Terence Trent D’Arbyn vokalistiksi ja hoidella kiertueen siltä pohjalta?

– Ei pidä paikkaansa. Ronnie tosin on soitellut Terencen kanssa ja sanoo hänen olevan ihan ok tyypin.

Miten kuvailisit muita Rollareita?

– No, Mick on Mick. Jokainen bändi tarvitsee keulakuvan. Tyypin joka jaksaa hymyillä kuvissa ja rehkiä keikalla tauotta kaksi ja puoli tuntia. Ronnie touhottaa. Hän on monessa mukana. Hänen jutuistaan löytyy aina tuollai­nen mitäs-tehdään-seuraavaksi-pelivara. Charlie on vankkumaton muuri. Loistava rumpali ja itse rehellisyys. Paskanpuhuminen ei kiinnosta häntä. Bill tuntui löytäneen kadonneen teini­-ikänsä taas uudelleen. Tytöt senkun vain nuorenevat!

Sex and drugs and rock and roll!

Carly Simon sävelsi You’re So Vain -kappaleen Mick Jaggerista. Miltä si­nusta tuntuu se että Ian Dury on saattanut runoilla Sex, Drugs And Rock ’n’ Roll -lyriikkansa kenties juuri Keith Richards muotokuvanaan?

– Mutta enhän minä koskaan ole ol­lut mikään seksuaalihurjastelija. Eikö­hän panna uudet bourbonit kehiin?

Keith Richards ja Esa Koivio yhteiskuvassa.