Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkaisi ensimmäisen täysimittaisen levynsä 25. tammikuuta 1999. Lopunajan merkit -nimellä varustetun albumin oli määrä tulla julki jo edellisenä vuonna, mutta suunnitelmat menivät mutkien kautta uusiksi – eikä tämä todellakaan ollut ainoa kerta levyn tekoprosessin aikana, kun asioita piti miettiä kahteen kertaan.
Julkaisemme levyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi otteen Timo Isoahon ja Matti Riekin toimittamasta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -kirjasta (Like). Opuksesta julkaistiin hiljattain tekstin ja ulkoasun suhteen päivitetty laitos, johon on myös lisätty luvut yhtyeen yllättävästä aktivoitumisesta vuonna 2017. Tässäpä kuitenkin tarina siitä, miten Lopunajan merkit saatiin monen mutkan kautta lopulta valmiiksi – ja miten vaikeuksien jälkeen voitto maistui makealta.
Teksti: Timo Isoaho ja Matti Riekki
Trio Niskalaukaus soitti vielä loppukesällä Pieksämäen Läsnärockissa, mutta tässä vaiheessa bändin ajatukset olivat jo vahvasti ensimmäisen pitkäsoiton nauhoituksissa. Rautiainen oli säveltänyt uutta materiaalia ja kasaillut koko kesän sanoituksia Tomi Tuomaalan, Arto Revonkorven ja Anssi Gröhnin kanssa.
”Oli ollut jo kohtalaisen pitkään tiedossa, ettei Hävetkää! jäisikään meidän ensimmäiseksi ja viimeiseksi julkaisuksi”, Rautiainen sanoo.
”Toisaalta olin miettinyt hyvin usein sitäkin, että miksi minä en voi jo lopettaa tätä leikkimistä ja elää kuten muutkin neljääkymppiä lähestyvät perheelliset ihmiset. Olisi ainakin taloudellisesti ja muutenkin paljon helpompaa. Varsinkin Niskalaukauksen alkutaipaleella minua kuitenkin ajoi eteenpäin kunnianhimo, että kokeillaan nyt vielä kerran. Ja pitihän Hävetkää!-levylle tehdä seuraaja jo senkin takia, että ep ei kehuista huolimatta saavuttanut haluttuja sfäärejä esimerkiksi soundillisesti.”
Myös bändin uusi kokoonpano oli muotoutunut keikkakesän aikana hyvään iskuun.
”Olin varma, että saamme studiossa aikaiseksi hyvää jälkeä. Mutta vaikka miehistö oli tavallaan jo vakiintunut tiettyyn muotoon, pidin myös Lopunajan merkkejä jonkinlaisena sooloteoksena. Olin kuitenkin säveltänyt ja sovittanut kaikki biisit valmiiksi ennen muulle yhtyeelle esittelemistä. Lisäksi olin vieläkin projektinjohtaja, joka maksoi sen kuudentuhannen markan studiolaskun omasta pussista ja otti muutenkin täyden vastuun homman onnistumisesta.”
Yhtye harjoitteli loppukesän aikana ahkerasti, sillä äärimmäisen pienen budjetin puristuksessa koko albumi oli tarkoitus nauhoittaa kahden vaivaisen viikonlopun aikana. Lutakossa sijainneen treenikämpän seinät olivat usein kovilla jo pelkän äänenpaineen vuoksi.
”Soittaminen oli siihen aikaan eräänlaista kilpavarustelua. Kaikki tiesivät, että Arton basso tulee vähintään helvetin lujaa, joten muidenkin piti vetää kamat todella isolleen. Lopulta äänenpaine oli sellainen, ettei PA-kaappeja edes tarvittu”, Petosalmi sanoo.
Vaikka Rautiainen sävelsi lähes kaiken Trio Niskalaukauksen varhaisemman materiaalin, studiolevyjen lopullinen sointi muodostui alusta asti yhteispelillä.
”Jarkon tultua bändiin meidän soundi meni metallisempaan suuntaan”, Rautiainen toteaa.
“Vaikka minä näytin biisien lähtökohdat ja sointukierrot, Petosalmi ja muutkin jätkät kehittelivät siihen päälle jonkin verran omia juttujaan. Jarkkohan on paljon parempi kitaristi kuin minä, joten sille oli pakkokin antaa vapauksia. Kappaleiden lopullinen kasaaminen oli jo alussa sellaista pientä nokittelua puolin ja toisin, että jospa tehdäänkin tämä juttu nyt näin.”
Jälkeenpäin ajateltuna Lopunajan merkit onkin vasta sellaista semijynkkyä. Se jynktologian huippu saavutettiin paljon myöhemmin.
– Jarkko Petosalmi
”Kappaleista ei kuitenkaan keskusteltu alkuaikoina kovin syvällisesti. Joskus ajattelin itsekseni, että tämä biisi toimisi paremmin vieläkin raskaampana, mutta eipä siitä tullut juuri suuta avattua. Jälkeenpäin ajateltuna Lopunajan merkit onkin vasta sellaista semijynkkyä. Se jynktologian huippu saavutettiin paljon myöhemmin”, Petosalmi sanoo.
”Meillä on aina ollut hankaluuksia sen suhteen, kenet lopulta merkitään biisien tekijöiksi”, Rautiainen kertoo.
”Olen nimittäin hyvinkin tarkka siitä, että jokainen sävellyksiin ja sovittamiseen vaikuttanut henkilö mainitaan. Mutta missä menee raja? Mikä on esimerkiksi sovittamista ja mikä ei? Kuvittelin aluksi, että Lopunajan merkeilläkin monet biisit olisi laitettu koko ryhmän sovittamiksi. Että esimerkiksi Jarkon kehittelemät koukut olisivat ilman muuta sovittamista, mutta eivät ne itse asiassa ole. Ainakaan Teoston ohjeiden mukaan.”
Trio Niskalaukaus oli varannut pitkäsoiton nauhoituksia varten luottoäänittäjä Tuomo Valtosen käyttämän savonlinnalaisen teollisuushallin. Upouutta materiaalia ei kuitenkaan ollut puolta tuntia enempää, joten albumille päätettiin ottaa myös kaksi Hävetkää!-levyltä tuttua raitaa eli Talvi-illan tarina ja Lajinsa viimeiset.
”Hävetkää! ja Lopunajan merkit on purkitettu samassa paikassa”, Rautiainen sanoo.
”Pitkäsoiton nauhoitusprosessi ei kuitenkaan ollut enää sellaista lomailua, eikä kenelläkään ollut yhtä hauskaa kuin Hävetkää!-sessioissa. Nehän menivät osalta porukasta vähän liikaa viihteen puolelle.”
Viimeistään Lopunajan merkkien nauhoitusten aikana selvisi sekin, ettei Hävetkää!-ep:llä koskettimia soittanut Valtteri Revonkorpi enää kuulunut Niskalaukauksen viralliseen kokoonpanoon.
”Valtteri feidautui yhtyeestä hiljalleen, kun me ei enää pyydetty sitä keikoille”, Rautiainen sanoo.
”Olin myös erittäin kyllästynyt kyselemään kosketinsoittimia kosketinsoittajalle. Hän ei itse tuntunut saavan soittopelejä lainaksi mistään, joten niidenkin hommaaminen kaatui niskoilleni. Kaiken muun lisäksi.”
Valtosen eriskummallinen paja asetti omat rajoituksensa: hallin toisessa päässä kasattiin poliisiautoa.
”Ilmassa oli jo syksyn viileyttä, ja sitä varastoa piti lämmittää puhaltajalla parin tunnin välein. Eihän silloin voinut tietenkään soittaa. Eikä silloin, kun ne vahvistelivat sen poliisiauton sisuksia yhteiskunnan tiettyjen jäsenten kuljetusta varten. No, siinä sitten edettiin vuorovedoin: ensin Tuomo yritti purkittaa meitä, ja sitten ne kasasivat pirssiä. Pelonsekainen tunnelma alkoi pikkuhiljaa syntyä ennen kaikkea siksi, kun me ei oikeasti tiedetty, saadaanko levyn materiaali sovitussa ajassa purkkiin”, Rautiainen kertoo.
Kolkon teollisuushallin huojuva lämpötila oli myrkkyä Niskalaukauksen kielisoittimille. Basso ja kitarat eivät pysyneet vireessä kuin lyhyitä hetkiä.
”Yritettiin ihan aluksi purkittaa biisejä livenä, mutta meillä ei ollut siihen aikaan mitään korvamonitoreja. Me ei kuultu kunnolla, mitä toinen soittaa, joten yhteissoitosta ei tullut yhtään mitään. Vähän aikaa mietittiinkin todella vakavasti, miten ihmeessä tämä homma hoidetaan kunnialla himaan. Se oli oikeasti niin vakava paikka, ettei kukaan edes vitsaillut tai juonut viinaa”, Petosalmi sanoo.
”Kaiken huipuksi meillä oli surkea backline, ja esimerkiksi Karrin kitarat oli aikamoisia ritsoja. Maaperä ei todellakaan järissyt, kun niillä vehkeillä rapsuteltiin menemään.”
Alaluusua riuhtaisi yhdellä otteella kaikki basson kielet irti. Viritystapit vaan lenteli ympäriinsä. Kaikki olivat aika ihmeissään, että mikä Artolle tuli, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa.
– Jarkko Petosalmi
”Alaluusua poltti hihansa ihan täysin, kun sen basso ei pysynyt vireessä kirveelläkään. Eräänä studiopäivänä se sitten hakkasi suutuksissaan monta tuntia pöytälätkää yksin. Eikä kukaan uskaltanut mennä kysymään, mikä on meininki”, Rautiainen muistelee.
”Minulla oli studiossa kaksi Rickenbackeria”, Alaluusua kertoo.
”Se toinen, johon olin käyttänyt opintolainani, ei toiminut millään lailla. Kesken biisinkin piti useasti pysähtyä tarkistamaan virettä. Yksitoista vuotta nuorempi lainabasso oli paljon parempi, mutta en minä oikein suostunut soittamaan sillä. Tietty ylpeys piti säilyttää.”
Petosalmi muistaa toisenkin Alaluusuan hermokohtauksen.
”Se riuhtaisi yhdellä otteella kaikki basson kielet irti. Viritystapit vaan lenteli ympäriinsä. Kaikki olivat aika ihmeissään, että mikä Artolle tuli, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa.”
Lopunajan merkkien nauhoittaminen ei ollut kuitenkaan pelkkää tervanjuontia: Rautiainen pääsi ensimmäistä kertaa Petosalmen hahmotteleman jynktologian eli teollisuushallin kokoisten kitaravallien makuun.
”Paiskottiin menemään Venäjän orpoja aika muhkealla soundilla. Timo tuli sitten kertomaan vähän myöhemmin, että onhan tuo varmaan maailman hienoin tunne, kun soitto menee noin hyvin yhteen”, Petosalmi naurahtaa.
”Pysyin silloin ehkä minuutin Jarkon kyydissä”, Rautiainen myöntää.
”Oli se mahtava fiilis, vaikka kitaroitani ei lopulta edes tullut levylle! Mutta isku iskulta mentiin pitkän matkaa, ja siinä vaiheessa ne soiton koordinaatit kohtasivat aika hyvin. Myöhemmin studiossa mentiin siihen, että yritin puhua itseni ulos kaikista biiseistä sillä verukkeella, että en opi kuitenkaan soittamaan niitä.”
”Vaikka studiossa oli onnistumisiakin, mietin jossain vaiheessa ihan tosissaan, että tästä ei tule levyä, ei millään”, Petosalmi toteaa.
”Basisti pelasi jääkiekkoa, ja minulla soi päässä tietty mielikuva, miltä musan pitäisi kuulostaa. Eikä meidän soundi ollut lähimaillakaan sitä! Lähtökohta oli kuitenkin se, että ’maansiirtoliike Niskalaukauksen’ täytyy pöllyttää levyllään maita ja mantuja.”
Kaiken päälle myös itse soittamisen kanssa tuli ongelmia, sillä treenaaminen oli sittenkin jäänyt puolitiehen.
”Esimerkiksi Tyyni-biisin kanssa oli hankalaa”, Rautiainen sanoo.
”Arto ei osannut kappaletta kokonaan, joten me jouduttiin opettamaan sitä lennossa. Sparrattiin ihan vieressä, että soita nyt näin. Sitten sanottiin Tuomolle, että laitapa nauhoitus päälle, tämä taitaa sujua. Sen jälkeen mentiin taas biisin seuraava osa läpi lyhyiden harjoitusten kautta. Silloin ei ollut mitään protoolseja, joten soiton piti mennä nauhalle suhteellisen oikein.”
Myös äänittäjälle löytyi omat murheensa.
”Rumpujen suhteen oli olemassa oikean katastrofin ainekset”, Petosalmi paljastaa.
”Valtoselle oli nimittäin sattunut moka, ja rumpumikit olivat vuotaneet nauhoitusvaiheessa aika helvetisti. Tuomo kertoi joskus myöhemmin olleensa hetken aikaa aikamoisessa paineessa. Jotenkin se kuitenkin sai siivottua rumpuraidat tyydyttävään kuntoon eikä Sepon tarvinnut soittaa kannuja uusiksi.”
Studiopaniikki laukesi vasta, kun bändi ryhtyi työskentelemään itselleen aivan uudella tavalla.
”Vaihdettiin ensin soittopaikkaa, tultiin hallin kylmemmältä puolelta lämpimämmälle. Se auttoi vireen pysymisessä hyvinkin paljon. Seppo oli onneksi saanut rummut purkkiin jo siellä viileydessä”, Rautiainen muistaa.
”Kun se suunnitelma livenä vetämisestä ei näyttänyt onnistuvan, me soitettiin vuorotellen. Ensin kitarat ja sitten bassot yksitellen sisään. En silti edelleenkään käsitä, miten me saatiin biisit lopulta nauhoitettua niinkin lyhyessä ajassa.”
Rautiainen tunnustaa äärimmäisen epävarmojen tunnelmien kadonneen lopullisesti vasta albumin pari päivää kestäneissä miksauksissa.
”Muistan elävästi sen fiiliksen, kun Tuomo miksasi Hyvä päivä -biisiä. Halliin siivilöityi syysauringon viimeisiä säteitä, jotka valaisivat ilmassa hiljalleen leijuvaa pölyä. Sillä hetkellä tajusin, miten mahtava kappale siitä on tulossa! Jälkeenpäin harmittaa oikeastaan vain se, että Lopunajan merkeillä on liian tasokkaita biisejä suhteutettuna turhan köykäiseen toteutukseen. Rumpusoundeille olisi mukava tehdä jotakin. Eikä ne kitaratkaan ole mitkään parhaat mahdolliset.”
Studiosessioiden aikana Rautiaisen vakaana suunnitelmana oli julkaista Lopunajan merkit omakustanteena, sillä hän ei halunnut tehdä albumikokonaisuuden suhteen yhtäkään kompromissia. Hävetkää!-ep:n jakelijana toiminut Spinefarm oli kuitenkin osoittanut alustavaa kiinnostusta pitkäsoittoa kohtaan jo keväällä 1998, puoli vuotta ennen levyn nauhoituksia.
”Erikoisemmaltakin suunnalta tuli tiedusteluja, sillä esimerkiksi Bad Vugumin Kari Heikonen kyseli levyn perään. Kieltäydyin, koska tiesin, ettei Bad Vugum kuitenkaan julkaisisi sitä. No, lähetin valmiiksi miksatun Lopunajan merkit Spinen Ewolle ja ilmoitin selväsanaisesti, ettei sitten vetkutella tämän asian kanssa”, Rautiainen kertoo.
”Annoin miehelle deadlinen, johon mennessä hänen piti ilmoittaa, kiinnostaako vai ei. Soitin sovittuna päivänä Spinelle, ja Ewo tuumasi, että ’perskutarallaa, me ollaan muutettu, en ole vielä ehtinyt tsekkaamaan levyä’. Hän lupasi kuunnella sen välittömästi ja ottaa yhteyttä viimeistään seuraavana maanantaina. Mietin heti, että näinköhän tosiaan käy. No, sitä soittoa ei koskaan tullut. Ei siinä mitään, ajattelin kaikessa rauhassa, mutta olisihan tuo kuitenkin voinut kohteliaisuuden nimissä ilmoittaa, ettei homma nappaa.”
Rautiainen pisti pyörät pyörimään omin voimin. Kansifilmit valmistuivat, masterointipäivä varattiin Helsingin Finnvoxilta ja ilmestymisajankohdaksi päätettiin 13.11.1998. Julkaisupäivä valikoitui Hävetkää!-ep:n mukaan, sillä se oli ilmestynyt tasan vuotta aiemmin.
”Sitten Ewo yllättäen soitti, että Lopunajan merkit on helvetin hyvä, Spine julkaisee tämän ilman muuta. Vastasin tosi närkästyneenä, että nyt on kuule pikkuisen myöhäistä, levy tulee ulos omakustanteena. Se ihmetteli, eikö suunnitelmia voisi vielä laittaa uusiksi, mutta minä kieltäydyin. Lupasin kuitenkin tulla Spinefarmille keskustelemaan uudesta jakelusopimuksesta albumin masterointipäivänä. Reissulle lähtivät kaikki muut paitsi Alaluusua ja Rämö”, Rautiainen muistelee.
”Spinellä Ewo kyseli taas mielipidettäni. Olin edelleen tiukkana, että olisit helvetti soittanut silloin kun piti, nyt levy on jo painossa. Jarkko ja Seppo olivat kuitenkin sitä mieltä, että asiaa pitäisi miettiä vielä kerran. Levy-yhtiön toimisto taisi tehdä poikiin vaikutuksen! Asiaa jankattiin edestakaisin, ja lopulta annoin armonaikaa yhden vuorokauden. Todella pitkin hampain. Soitin sitten Finnvoxille ja kerroin, että julkaisija saattaa muuttua, älkää sittenkään laittako tavaraa vielä eteenpäin.”
Kolmikko lähti hyvillä mielin kohti Jyväskylää. Myös Rautiainen oli lopulta tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen, vaikka levyn julkaisu siirtyisikin seuraavan vuoden alkupuolelle.
”Oltiin vielä kotimatkalla, kun Ewo soitti ja kertoi sopimuksen olevan Spinen pomon Rikun vahvistusta vaille selvä. Pääkkönen oli halunnut tutustua masternauhaan vielä ennen lopullista suostumustaan. Siinä vaiheessa oli jo pakko kiitellä jätkiä siitä, että he olivat kääntäneet pääni, ja voittoa juhlistettiin jo samana iltana. Alaluusua oli meistä ainoa, joka oli vähän nyreissään suunnitelmien muuttumisesta. Se oli edelleen omakustanteena julkaisemisen kannalla.”
”Mun asenne oli mikä oli!” Alaluusua huudahtaa.
Aamulla jouduin ihmettelemään, missä helvetissä minä olen. Sitten huomasin, että vieressä makaa joku pitkätukka, mutta en tiennyt, onko se mies vai nainen. Ei ollut mitään hajua. Sitten tajusin, että sehän on Ewo ja me ollaan sen makuuhuoneessa!
– Timo Rautiainen
”Olin äärimmäisen vahvasti sitä mieltä, että levyn pitää ilmestyä omakustanteena. Kaksi tai kolme kertaa Timppa sitten soitti mulle, että Spine löi semmoisen tarjouksen tiskiin, ettei voi kieltäytyä. Olin aika vittuuntunut ja tuumasin, että ihan sama, antakaa mennä vaan. Mistään rahajutuista ei ollut kysymys, vaan pelkästään mun jääräpäisestä asenteesta, että tämä ei ole joka pojan musaa.”
Ehkäpä Alaluusuan alitajunnassa painoi sekin, että mikäli omakustanneprojekti olisi toteutunut, Lopunajan merkkien tunnuskoodiksi olisi tullut BALD 1971 hänen syntymävuotensa mukaan. Hävetkää!-ep:n koodi oli Rautiaisen vastaavan mukainen BALD 1963.
Trio Niskalaukauksen ja Spinefarmin alamerkin Rangan välinen levytyssopimus allekirjoitettiin Helsingissä marraskuussa 1998. Rautiaisella on reissusta varsin raskaita muistoja.
”Kävin ostamassa Ewolle tuliaisiksi likööriä ja suunnistin Spinen toimistolle. Kun pääsin sinne, me lähdettiinkin jostain syystä Babylon Whoresin treenikämpälle laittamaan seiniin äänieristeitä. Tämän jälkeen menimme Ewon asuntoon ja käytiin diili läpi kohta kohdalta. Maisteltiin siinä sivussa vähän kastiketta, ja kun homma oli saatu täysin selväksi, mentiin yllättäen baariin. Tapasin muuten Ahlgrenin Ilkankin ensimmäistä kertaa tuona iltana. Hemmon, joka suunnitteli myöhemmin hakku ja lapio -logon ja paitatekstejä”, Rautiainen kertoo.
”Meininki yltyi suhteellisen vauhdikkaaksi, ja aamulla jouduin ihmettelemään, missä helvetissä minä olen. Sitten huomasin, että vieressä makaa joku pitkätukka, mutta en tiennyt, onko se mies vai nainen. Ei ollut mitään hajua. Sitten tajusin, että sehän on Ewo ja me ollaan sen makuuhuoneessa! Junamatka kotiin oli tietenkin ihan hirveä. Istuin kuin sumussa ja nojasin päätäni edessä olevaan penkkiin. Aivoissa pyöri kauhea ajatus, että tämmöistäkö tämä tulee jatkossa olemaan.”
