Koronan lyötyä keikkapaikat kiinni Karjalaiset vetäytyivät Vaalaan treenaamaan, työstämään uutta musiikkia ja hoitamaan perheensä lampaita.
– Isämme niitä lampaita ensisijaisesti hoitaa, Kaisa tokaisee.
– Mutta idea lähti kyllä meiltä. Olimme jo monta vuotta olleet sitä mieltä, että ehdottomasti hankitaan lampaita jossain vaiheessa!
Siskokset laskeskelevat, että korona söi heidän keikkakalenteristaan ainakin seitsemänkymmentä esiintymistä. Tilanteen ratkaisuna oli saattaa kakkosalbumi Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä valmiiksi.
– Eihän tuon levyn edes pitänyt ilmestyä vielä tänä vuonna, Anna painottaa.
– Jos me olisimme noiden keikkojen lisäksi vielä tehneet levyä tässä samalla, niin mehän olisimme ihan burnoutin partaalla… Mutta kun keikkoja ei ollut, niin jotain piti keksiä, Kaisa jatkaa.
Kakkosalbumin julkaisu ei tunnu ainakaan olleen biiseistä ja aiheista tai niiden puutteesta kiinni. Ilmaisu jatkaa debyytiltä tuttua traagisten ihmiskohtaloiden ja synkkien elämännäkymien linjaa. Suurimmassa osassa kappaleita on joko kylmää tai pimeää – tai molempia.
Heti avausraidalla potkitaan ruumisarkkua sisältäpäin. Myöhemmin levyllä haaveillaan Onnibusin alle jäämisestä tai pakkaseen sammumisesta. Sairaalan porttia availlaan sormet kohmeessa. Päätösraidalla Vuoden pimein yö haluavat kuolla niin minäkertoja kuin tämän mummokin. Kyseessä on tietenkin joululaulu.
Levyn ensisinglessä Tee se itse eletään sentään kesää, mutta sen kuvaus parisuhdeväkivallasta on synkkä kuin sydänkaamos.
– Kyllä mun mielestä tämän uuden levyn teema on silti erilainen, Anna analysoi.
– Ensimmäisellä levyllä laulettiin mielenterveydestä ja päihteistä, tässä on ehkä enemmän esillä kuolema… Vaikka ei me mitään teemaa tarkoituksenmukaisesti haeta. Ymmärrän kuitenkin, että ulkopuoliselle sellainen vaikutelma voi tulla.
Jonkinlainen lopunajan tunnelma albumilla kyllä vallitsee. Välillä albumi kuulostaa jopa goottilaiselta, mistä esimerkkinä Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin -kappaleen apeanjylhät synamelodiat.
Levyn hahmot tuntuvat olevan alituisessa luisumisen tilassa kohti vääjäämätöntä, tai ainakin he haaveilevat jonkinlaisista lopullisista ratkaisuista: kunhan pääsisi edes pois.
Loppumisen, jonkun pysyvästi saavuttamattomiin kadonneen teema ulottuu myös yksittäisiä henkilöitä laajemmalle. Kun Taksilla Vaalaan -laulussa pirssi vie lopulta perille, käy ilmi, että paikkakunnan ainoa baari on sulkenut ovensa. Ne tulivat isäni maalle puolestaan suree avohakkuiden turmelemaa lapsuuden metsämaisemaa.
Ei siis riitä, että avokki hakkaa tai poikaystävä on nisti. Myös ympäristöön maadoittavat kiinnekohdat hiipuvat ympäriltä pois kohti kaupunkien maailmaa. Haalistuva miljöö jättää yksilöön silkan kuolemankaipuun.
Kun asiaa pohdiskelee ääneen Karjalaisille, ei heidän reaktionsa varsinaisesti yllätä: analyysi kuitataan tavaramerkkimäisellä niukkuudella.
– En osaa sanoa. Mutta kai niistä jokin yksinäisyyden kuvaus välittyy, Kaisa mutisee.
– En oikein suunnittele sitä, mitä kirjoitan. Sanon aina, ettei kappaleissani ole mitään erityisen kunnianhimoisia tarkoitusperiä. Panen vain sanoja peräkkäin. Mutta minusta nuo biisit ja aiheet ovat suhteellisen urbaaneja. Tai ainakin olen asunut kaupungissa koko sen ajan kun olen kirjoittanut tekstejä suomeksi.
Ne tulivat isäni maalle sentään kirvoittaa hieman taustoitusta.
– Onhan siitä uutisoitu, että suomalaisessa metsänhoidossa otetaan luonnon monimuotoisuus huomioon maailman huonoiten, Kaisa aloittaa.
– Kyllähän ihmiset osaavat katsoa ympärilleen, ettei täälläkään ympäristö asiat kauhean hyvin ole, Anna säestää.
Teksti: Mikael Mattila
Lue koko haastattelu Soundista 10/20.
