Esittelyssä ”maailman synkin sävelasteikko”, jota kuullaan niin Ritchie Blackmoren hiteillä kuin Pulp Fictionissa

Sami Lommi

Sami Nissinen toimittaa Soundiin Tractatus Musica -juttusarjaa, jossa kerrotaan kaikenlaista musiikkitieteellistä faktaa rockmusiikista. Numeron 7/21 artikkeliinsa Nissinen sai inspiraation Youtubessa vastaan tulleesta videosta.

Musiikin teorian opiskeleminen on nykyisin helpompaa kuin koskaan. Aiheesta kiinnostuneelle löytyy internetistä pilvin pimein erilaista oppimateriaalia. Maksullisen ja tavoitteellisen opetuksen lisäksi Youtubessa on kasapäin maksuttomia opinkappaleita, ellei kieli muodostu opiskelulle esteeksi. Aloittelevalle ja itseään jatkuvasti kouluttavalle muusikolle tilanne on herkullinen.

Musiikkiin intohimoisesti suhtautuvien henkilöiden algoritmit eivät ole voineet missata Youtubessa esiintyvää Rick Beatoa, Yhdysvaltojen Georgiassa vaikuttavaa musiikin moniottelijaa, muusikkoa, tuottajaa, opettajaa ja toimittajaa. Harmaahapsisesta, anthonybourdainmaista karismaa huokuvasta Beatosta on vaikea olla pitämättä, ja miehen tietotaito ja kompetenssi vakuuttavat. Selatessani Beaton lukuisia julkaisuja, eräs kiinnitti huomioni: ”The Darkest Scale Ever!” Jotain tällaista olen tiedostamattomasti etsinyt!

Pop- ja rockmusiikki, kuten lähes kaikki länsimaalainen musiikki, perustuu pääosin diatoniseen duurimolli-tonaliteettiin. Tonaalisuus määrittelee eri sävelkorkeuksien ja sointujen hierarkkiset suhteet suhteessa (sävellajin) perusääneen.

Sävelet muodostavat yhdessä järjestelmän, jota kutsutaan sävellajiksi. Länsimaisessa musiikissa yleisimmät sävellajityypit ovat duuri ja molli.

Molemmat perustuvat diatoniseen sävelasteikkoon, jossa on seitsemän säveltä. Tärkein ero mollin ja duurin välillä on toisen ja kolmannen sävelen välinen ero: duurissa se on kokosävelaskeleen, mollissa puolisävelaskeleen suuruinen. Mollista on lisäksi käytössä eri muunnelmia: luonnollinen, melodinen sekä harmoninen molli. Kaikki ne ovat historian, ajan ja paikan, kerrostumia kollektiivesessa musiikillisessa muistissamme.

Duuri- ja mollisävellajien lisäksi puhutaan kirkkosävel lajeista, jotka olivat alkujaan gregoriaanisessa laulussa käytettyjä asteikkoja. Kun kirkkosävellajien kaltaisia asteikkoja esiintyy muussa kuin keskiaikaisessa kirkkomusiikissa, käytetään niistä yleisimmin nimitystä moodi, mikä jo viittaa niissä piilevään tunnelmaan.

Moodeja, siis muita kuin perus duuri- ja mollisävelasteikkoja, käytetään etenkin jazz-musiikissa, ja pitkälti ne saavat aikaan jazzin houkuttelevan ”outouden”. Rockin puolella metalli lukuisine alalajeineen perustuu vahvasti moodeihin, joihin yleensä yhdistyy diatonisia piirteitä.

Myös progessa on käytetty kaikkia mahdollisia akateemisia ja kansanomaisia asteikkoja tyylin korkeakulttuuria syleilevän eetoksen mukaisesti.

Duuria kuvataan usein ”iloiseksi” ja mollia ”surulliseksi” sävellajiksi. Nämä tunteet ovat vahvasti subjektiivisia mutta myös yleisinhimillisiä. Musiikin tunnelmaan vaikuttavat tietysti myös monet muutkin tekijät kuin käytetty sävellaji. Säveltäjälle erilaiset moodit ovat työkaluja erilaisten tunnelmien luomisessa. Sävellajien ja moodien pohjalta voidaan johtaa myös kappaleen soinnutus. Ja tällöin taika tapahtuu!

Beato kuvaa ”kaksinkertaista harmonista duuria” (double harmonic major) maailmankaikkeuden synkimmäksi asteikoksi. Asteikko tunnetaan monilla nimillä: bysanttinen asteikko, arabialainen asteikko (Hijaz Kar), mustalaisduuri, Mayamalavagowia, Bhairav Raga.

Jos asteikon nimien määrästä voi jotain päätellä, niin ainakin sen, että menestys ollut suuri. Kaksinkertaisen harmonisen C-duuriasteikon sävelet ovat seuraavat: C-Db-E-F-G-Ab-B(C). Asteikko on kuin duuriasteikko jossa on alennettu 2. ja 6. aste (nuotit Db ja Ab). Kun asteikon aloittaa sen toisesta sävelestä ja soittaa sen kaikki seitsemän säveltä, saadaan asteikon 2. moodi. Kaksinkertaisen harmonisen duuriasteikon kaikki seitsemän eri moodia voidaan johtaa tällä tapaa asteikon kaikista sävelistä. Tunnetuin näistä on neljäs moodi, unkarilainen molli.

Samaa ”arabialaista asteikkoa” hyödyntää itäisen Välimeren seudulta peräisin oleva kansanlaulu Misirlou, joka tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten Pulp Fiction -elokuvan soundtrackilta Dick Dalen kitaroimana versiona. Populaarimusiikissa Ritchie Blackmore on hyödyntänyt asteikkoa kappaleessaan Gates Of Babylon ja Stargazer. Ruotsalainen Opeth on myös käyttänyt asteikkoa kappaleessa Bleak. Miles Davisin klassikkokappale Nardis hyödyntää myös kaksinkertaista harmonista duuria.

Videoluentonsa kylkiäiseksi Beato on säveltänyt kappaleen kaksinkertaisen harmonisen duuriasteikon ja sen eri moodien pohjalta. Vaikutelma on yhtäaikaa synkkä ja kaunis mutta samalla jännitteinen ja odotuksia luova. Se luo vahvan toiseuden tunteen, mikä ei ole erityisen iloinen eikä surullinen. Hetkinen, löysinkö itsestäni juuri uuden tunteen?

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/21.