Kolumni: Kitara tulee takaisin uudistuneena – nykypäivän kitarasankari on nainen

St. Vincent.
EPA / VALDA KALNINA / AOP

Sami Nissisen toimittamalla Tractatus Musica -palstalla käsiteltiin numerossa 4/21 sähkökitaran paluuta parrasvaloihin. Huhut kitaran kuolemasta ovat osoittautumassa ylimitoitetuiksi.

Viime vuonna positiiviset uutiset jäivät negatiivisten jalkoihin. Kuitenkin saatiin kuulla, että koronaviruksen myötä kitaransoittaminen on nostanut vihdoin suosiotaan, ja konkurssien partaalla keikkuneet perinteiset kitaravalmistajat ovat onnistuneet nostamaan myyntiään. Esimerkiksi Fenderin kerrottiin tehneen vuonna 2020 historiansa suurimman liikevaihdon. Myös pahoissa vaikeuksissa ollut Gibson on päässyt jaloilleen. Sähkökitaran lisäksi akustisen kitaran suosio kasvaa. On arveltu, että viime vuosien ukulele-villitys kanavoituu nyt myös kitaransoittoon.

Ja mikä ilahduttavinta, etenkin naiset ovat innostuneet kitaransoitosta.

Kitaravalmistajat ovat hyvin kartalla trendistä, ja nykyään näkee enää harvoin mainoksia, joissa kitaristi on mies. Perinteinen sankarikitaristi vaikuttaa auttamattoman vanhanaikaiselta ainakin markkinoinnin näkökulmasta. Uuden polven stara on kitaristinainen.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, kopioivatko kitaristinaiset tyylinsä ja maneerinsa perinteisiltä kitarasankareilta? Sellaisilta jumalallisen johdatuksen vallassa taituroivilta miesdiivoilta, joiden edesottamuksia on tarkasteltava erityisen artistisen linssin läpi.

Arkkityyppinen, herooinen kitarismi on elänyt pisimpään raskaammissa musiikkigenreissä. Jos et ole metallimusiikin fani, näyttäytyy kitaraurhoilu itseriittoiselta taidolla brassailulta, jossa musikaalisuus ja tunteiden välitys jää usein tympeän urheilumentaliteetin jalkoihin. Maailma on täynnä soittimensa virtuoosimaisesti hallitsevia muusikoita, jotka kanavoivat lahjakkuutensa cover-biiseihin ja erilaisiin soittoteknisiin sirkustemppuihin. Se kiinnostaa harvoin suurta yleisöä tai radiokanavien musiikkipäälliköitä. Siinä on hyvin vähän samastumispintaa.

Sävellyksellä ei ole sukupuolta, mutta tyylillä voi olla. Kitaristinaiset tarvitsevat esikuvia ja etsivät esimerkkejä. Ehkäpä kasvava naiskitaristien joukko haluaa olla vapaa maskuliinisen öyhötysrockin historiallisesta paino lastista ja kliseisten AC/DC-riffien dominanssista? Kuunnelkaapa vaikka St. Vincentia, joka on indien puolella osoittanut poikkeuksellista näkemystä ja kunnianhimoa kitaransoiton suhteen! Jazz-kitaristi Mary Halvorsonin soitto on puolestaan omaperäisintä kitarismia, mitä kuvitella saattaa. Jazzista uudet soittotekniset innovaatiot leviävät monesti muihin musiikinlajeihin.

Käsitykset ”oikeaoppisesta” kitaransoitosta ovat vaihdelleet ajan ja paikan mittaan.

Indie on kitaramusiikin lajeista ollut perinteisesti tasaarvoisin, mitä tulee kokoonpanojen sukupuolijakaumaan. Siten indie-estetiikka on usein mielletty myös vähemmän maskuliiniseksi kuin miehinen metalliriffien tuuttaaminen. Indiepopissa suositaan yleensä puhtaampia kitarasoundeja ja näppäilysoittoa, sointuarpeggioita.

Punkin ja tiedostavan new agen myötä perinteiset kitara soolot olivat passé. Kitaralla oli keksittävä jotain jännää. Sankarimyytti oli kuollut.

­Eri musiikkigenreille ominaiset tyylipiirteet ohjaavat sitä, mihin aloitteleva kitaristi suuntaa energiansa soiton opettelussa ja oman tyylin hahmottamisessa. Alkuun on hyvä opetella sointuja ja tietää jotain niiden funktiosta. Moni soittaja opettelee varhain myös pentatonisen (viisiäänisen) asteikon, jolla amatöörikin saa aikaiseksi bluesilta kuulostavaa säveltapailua. On toki olemassa muitakin lähestymistapoja.

Metallimusiikki on riffipohjaista ja sen harmoniat usein modaalisia poprockille ominaisen funktionaalisen (sointuasteisiin perustuvan) harmonian sijaan. Metallille ja sen lukuisille alalajeille särö on fundamentaalinen. Virtuositeetti on kovassa arvossa, mikä ilmenee sankarillisissa ”tilutussooloissa”. Riffit (lyhyet, toistuvat sävelaiheet) pohjautuvat yleensä kolmeen harmoniseen piirteeseen: modaalisiin skaalakulkuihin, tritonus-intervalliin ja kromaattisiin kulkuihin. Nämä ovat musiikillisesti paremminkin sukua renessanssimusiikille kuin kansanomaiselle trubaduuriperinteelle, oman aikansa popille.

On kiinnostava pohtia, millainen on kitaransoiton ja kitaramusiikin tulevaisuus. Vaikka puhe rockin kuolemasta

käy kuumana, tilastot osoittavat, että soitto ei vaikene. Kitara on hyvä käyttöliittymä, ja siitä on moneksi. Kitaralla soitetaan monenlaista musiikkia. Tekijyys, identiteetti ja sukupuoli eivät ole olennaisia arvoste lun kohteita. Musiikki, eli taiteellinen lopputulos sen sijaan on. Minulle ja muille kitarafaneille ilahduttavaa on, että kitaralle on varattu osa myös tulevaisuuden musiikissa.

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 4/21.