Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että 6. lokakuuta syöpään menehtynyt Edward “Eddie” Lodewijk Van Halen oli suurin musiikillinen sankarini. Aina siitä saakka, kun joskus 1980–90-lukujen taitteessa kuulin ensimmäistä kertaa Ain’t Talkin ‘bout Loven intron, olen pyrkinyt tavoittamaan edes kymmenesosan miehen kyvyistä ja soundista.
Kun hieman myöhemmin näin videokuvaa joltakin yhtyeen vanhalta keikalta, tuon kaikessa karuudessaan maailman hienoimman raidallisen kitaran varressa ympäri lavaa hymy huulillaan ja tummat kiharat hulmuten loikkinut hahmo sementoi asemansa maagisimpana tyyppinä, jonka olemassaolon mieleni oli koskaan rekisteröinyt.
Synnyin neljä vuotta Van Halenin debyyttilevyn jälkeen. Siinä vaiheessa, kun kuulin yhtyeen musiikkia ja Eddien soittoa ensimmäisen kerran, olin jo varttunut useiden miestä jäljitelleiden kitarasankareiden vaikutuspiirissä. Silti juuri Eddien tyylissä oli jotain, jota en ollut aiemmin kuullut. Jotain alkukantaista ja jäljittelemätöntä.
Osaksi se koostui tietenkin nupit kaakossa pöhisevästä, Variac-muuntajalla kuristetusta Plexi-Marshallista sekä Frankenstratista, tuosta omin käsin kootusta kaikkien superstratojen äidistä. Ennen kaikkea siinä oli kuitenkin kysymys tatsista, joka hakee edelleen vertaistaan.
Kaikki ne vibrakammen veivaamisella tuotetut hevosten ja elefanttien soidinhuudot, jossain stratosfäärin yläpuolla kirkuvat pinch harmonicit, monkuvat hammer-on-/pull-off-juoksutukset ja päättymättömät tapping-tilutukset. Jo pelkästään näihin tekniikoihin perehtyminen voi viedä soittajalta koko eliniän. Ja esittäjänä oli tuossa vaiheessa vasta parikymppinen koltiainen!
Eddie on itse luonnehtinut soolojensa kuulostavan siltä kuin joku putoaisi rappuset alas mutta laskeutuisi maahan jalat edellä. Ne eivät ole skaalojen tai ylipäätään musiikkiteorian kahlittavissa. Kuten ei koko mieskään.
Eddie Van Halen rikkoi ne harvatkin säännöt, jotka toinen suuri kitaraistikapinallinen Jimi Hendrix oli esimerkillään jälkipolville asettanut.
Kenties se kaikkein vaikuttavin osa-alue Eddien soitossa oli hänen komppikätensä. Se luontainen svengi, joka voi syntyä vain täydellisestä instrumentille omistautumisesta. Sen eteen oli vuodatettu loputtomasti hikeä ja kyyneleitä jossain Pasadenan auringon alla.
Kalifornian lämpö toimiikin osuvana kiteytyksenä Eddien ja hänen yhtyeensä taiteelliselle perinnölle. Van Halenin musiikki on kuin päättymättömät bileet vehreiden rantapalmujen katveessa entuudestaan tuntemattomien, viettelevän makealta tuoksahtavien juhlijoiden kanssa.
Se on vilpitöntä, villiä, hauskaa, odottamatonta ja täynnä sitä kuuluisaa vaaran tunnetta. Puhumattakaan bändin tavasta yhdistellä bluesia, hard rockia, punkia ja heavy metalia parturikvartettien stemmoihin ja laulaja David Lee Rothin vaudeville-vaikutteisiin.
Se oli ja on edelleen täysin ainutlaatuista lajissaan.
Kaiken soittokeskeisen hehkutuksen keskellä on helppo unohtaa, että Eddie Van Halen oli muutakin kuin “vain” kitarasankari.
Hän aloitti uransa pianistina ja soitti hetken aikaa rumpuja, ennen kuin vaihtoi päittäin soittimia veljensä Alexin kanssa. Hän sävelsi paljon koskettimilla eikä pelännyt tehdä instrumenteillaan rajujakin kokeiluja – toisinaan tuhoisin seurauksin.
Hän oli pohjimmiltaan loputtoman utelias näpertelijä, jota ohjasi halu kehittää ja monipuolistaa ilmaisuaan koko uransa ajan.
Ennakkoluuloton taiteilija ryhtyi ujuttamaan musiikkiinsa alan piireissä lähes häväistyksenä pidettyjä kosketinsoitinmelodioita. Maailmasta tuskin löytyy kovin montaa bändiä, jotka ovat vaihtaneet laulajaansa 1984-albumin kaltaisen jättimenestyksen jälkeen ja muovanneet soundiaan yhtä radikaalisti, mutta onnistuneet silti säilyttämään suosionsa.
Kuten niin valitettavan monilla luovien alojen neroilla, Eddielläkin oli omat demoninsa.
Hänellä oli tapana riitautua yhtyeensä laulajien ja eri kitaravalmistajien kanssa. Vaihtoipa hän vanhojen fanien järkytykseksi Van Halen -basisti Michael Anthonyn ilman ennakkovaroituksia omaan poikaansa. Anthonyn nimi jopa poistettiin vanhojen levyjen kansilehdistä. Eivätkä Eddien ongelmat alkoholin kanssa olleet missään vaiheessa salaisuus.
Keittiöpsykologi voisi esittää arvion, ettei ujo ja varautunut muusikko välttämättä kestänyt kaikkea ylleen vuodatettua gloriaa ja asemansa mukanaan tuomia paineita.
Eddie ei hakeutunut julkisuuden valokeilaan, vaan vetäytyi mieluummin syrjään tuttu ja turvallinen sähkökitara sylissään. Osin tästäkin syystä huhut miehen ympärillä elivät omaa elämäänsä aina hamaan loppuun saakka.
Ja puheitahan riitti. 2000-luvun vaihteessa Eddie sairastui kielisyöpään, ja parin viime vuoden aikana spekulaatiot syövän uusiutumisesta kiihtyivät kiihtymistään. Jotkut miehestä viime aikoina julkaistut kuvat antoivat huolille lisäpontta, mutta tilanteen todellisen vakavuuden tiesivät vain Eddie ja hänen lähipiirinsä. Kummaltakaan oli aivan turha odottaa aiheesta kommentteja.
Vaikka pitkän hiljaisuuden katkeaminen pahimpaan mahdolliseen uutiseen ei pitäisi tässä vaiheessa enää yllättää, niin vain tieto Eddien kohtalosta tuntuu iskulta suoraan palleaan.
Ei kai omien sankareiden poistumiseen voi lopulta mitenkään valmistautua.
Kuuntelen tai soitan edelleen harva se päivä Van Halenin musiikkia. Vastaisuudessa saatan lisätä yhtyeen livetaltiointien katselua. Niille ikuistettu varaukseton soittamisen ilo muistuttaa, kuinka mahtava asia musiikki oikein onkaan.
Niillä revittelee vuodesta tai vuosikymmenestä riippumatta se sama leveästi virnuileva Eddie Van Halen, joka sai tämänkin sunnuntairäpeltäjän hurahtamaan soiton riemuun.
Kiitos siitä, Eddie.
Teksti: Anssi Eriksson
