Muutettuaan pois Kokkolasta vuonna 2018 Arppa on ollut monenlaisien kommuunien asukas. Ensin vuoden ajan Turussa ja sittemmin eri puolilla Helsinkiä. Muutaman vuoden aikana hän on asuttanut Helsingin eri puolia.
– Itä-Helsingissä, Pohjois-Helsingissä, Meilahdessa ja vaikka missä, Arppa luettelee ja kertoo pitävänsä majaa tällä hetkellä jälleen kolmen muun tyypin kanssa.
– Jollaksessa oli siitä hauska kommuuni, että siellä oli bändikamat kellarissa ja siellä asui paljon hevityyppejä. Sehän oli sellainen genre, mitä en ollut itse tsekannut juuri yhtään. Kaikilla oli hevibändejä, kommuunissa oli kaikenlaisia jamimeininkejä ja kun kutsuttiin porukkaa saunomaan ja viettämään aikaa, se oli kuin yhtä rokkileiriä kaikki.
Utelen, oliko Kokkolasta isoon kaupunkiin ja kommuuniin muuttaminen vaikeaa, tai jopa kulttuurishokki.
Seuraa pitkä hiljaisuus. Ihan kuin Arppa oikein pinnistäisi löytääkseen tarinan siitä, kuinka tämä loikka isoon kaupunkiin oli todella vaikeaa. Sitten hän hymyilee leveästi, kohauttaa olkapäitään ja ylistää kommuunielämää.
– Tuollaisen tiiviisti muiden ihmisten kanssa yhdessä asumisen myötä ihminen viimeistään tajuaa oman pienuutensa.
– Tässä kun on elänyt köyhänä jäbänä omillaan, se kolmella sadalla kommuunista saatu huone merkkaa paljon. Ja kun sieltä vielä löytyy erilaisia hahmoja, joilla on erilaisia soittimia, niin äkkiäkös siinä jaetaan mahtavia kokemuksia.
”Vähään tyytyminen” antaa Arpan mukaan väärän kalskahduksen kommuuniasumiselle, joka voi olla rikkaampaa kuin mikään, kun vaatimattomissa olosuhteissa oppii nauttimaan elämän perusasioista. Tämä kuuluu Arpan musiikissa.
– Ei siellä kukaan mieti musaa soitellessaan vaikka sitä, onko kitaran vire niin justiinsa tai onko tämä piano täällä tarpeeksi hyvä, vaan siitä nautitaan täysillä mitä on ja lähdetään vaan tekemään asioita, Arppa sanoo.
– Jos verrataan sitä, että sulla on kaikki mahdolliset pelit, vehkeet ja laitteet, tai vaihtoehtoisesti joku pönttö perkussiona, huuliharppu ja vanha kitara, niin jälkimmäisillä sen sisällön täytyy olla ihan erityisen hyvä, että se toimii. Simppeleillä kamoilla se vaikuttavuus on tehtävä ihan muilla keinoilla kuin volyymillä tai muilla herkuilla.
Kommuuneissa jos missä voi tutustua ventovieraisiin, täysin erilaisiin ihmisiin kuin itse on, ja kokea sellaisia heräämisiä ja havaintoja elämästä jo keskustelujen kautta, mitä ei omassa kuplassaan elämällä välttämättä kokisi.
Kokkolassa aika iso osa nuorista oli Arpan mukaan käynyt lukion tai vastaavan ja mietti parikymppisenä, mikä heistä tulee isona, mitä he haluavat olla ja minkä ammatin he haluavat. Arppa itsekin kävi nuorempana kauppaopiston.
– Sitten kun asuin Itä-Helsingin hippikommuuneissa ja siellä tuli varttuneempia ihmisiä vastaan, niin siinä näki ihan omin silmin, ettei näillä ole mitään juristin palkkoja tai saavutuksia työelämässä, mutta niillä on sitäkin parempi meininki ja he ovat oikeasti tosi onnellisia. Elämää eletään siitä kulmasta, että sen on oltava kivaa.
– Siellä oli yli kolmekymppisiä tyyppejä, jotka hyppi snowskatella saunan katolta lumihankeen tai leikkivät ja irrottelivat muutenkin. Noista hetkistä mä opin sen, ettei elämää tarvitse ottaa liian tosissaan. Pakko ei ole juuri mitään.
Yksin ja porukalla
Arppa-kolikon yhteisöllisyyden toiselta puolelta löytyy myös laulaja-lauluntekijä-Arppa. Niin paljon kuin hänelle merkitseekin yhdessä tekeminen, on laulujen säveltäminen aluksi pitkälti hänen omaa puuhailuaan.
– Kirjoittaminen ja säveltäminen ovat jotain sellaista, mitä on kiva tehdä yksin. Monesti yksin oleminen on mulle aika tylsää, mutta musan kirjoittaminen vaikka Wurlitzeria soitellen on se, mistä todella tykkään, Arppa pohtii.
– Vähän kuten monessa muussakin asiassa, oon aika verkkainen tai jopa hidas myös kirjoittaessa, eikä mulla ole tässäkään asiassa kiire mihinkään. Nytkin oon viikon verran värkkäillyt biisiä ja päässyt ehkä ensimmäisen säkeistön suhteen oikean tuntuiseen fiilikseen.
Se rauhaksiin touhuileminen on mulle tosi tärkeä asia.
Muutamat Arpan esikuvat ovat sellaisia, jotka saavat oikeasti ihan vain pianon tai kitaran säestyksellä tehtyä pienillä asioilla niin hyvän kappaleen, että se toimii vaikka sellaisenaan. Arppa kuunteli Valeriaa tehdessään paljon Bill Withersiä ja erityisesti Just As I Am -albumia (1971), jonka on tuottanut Booker T. Jones.
– Withersin biisien rungot on niin kovia, että ne voisi sovittaa ihan millaisiksi vain. Niin simppelin biisin on oltava oikeasti tosi kova, jotta sitä jaksaa biisintekijänä jauhaa kyllästymättä vaikka pelkällä Wurlitzerilla, Arppa sanoo.
Päästyään laulun suhteen tarpeeksi pitkälle Arppa tuo bändiporukan ja luottotuottajansa Väinö Karjalaisen mukaan kuvioihin. Siinä yhteisössä ideoita pallotellessa on täysin mahdollista, että lopputulos elää vielä paljonkin.
– Kinovalon alla -levyllä (2021) ja nyt Valerialla homma on mennyt niin, että alan soitella biisejä Väinölle ja bändille ja tunnustelen, kuka voisi hiffata sen mitä haen biisillä takaa ja sitten tekeminen jatkuu.
– Innostuin tämän bändin meiningistä ja näistä muusikoista niin paljon, etten todellakaan kelannut missään vaiheessa, että Arppa-musiikin pitäisi olla jotenkin minä-minä-minä-hommia. Kyllä tämä on bändi, ja se saa myös kuulua.
– Siinä vaiheessa kun Arppa-bändi alkoi hioutua tosi kovaan vetoon, halusin kaivaa sieltä yhteisteoksia. Paha meno Pengerkadulla on sellainen biisi, jota olin jollain harmonisella molliasteikolla tapaillut ja pyysin, että Okko (Saastamoinen, rumpali), Antti (Ahoniemi, basisti) ja Ville-Veikko (Airaniemi, kitaristi) kokeilevat sitä, mistä syntyikin sitten tällainen ihan erilainen Five Corners Quintet -tyylinen homma.
Arppa-bändistä on muodostunut lauluntekijälleen tärkeä kivijalka, joka tuo kaikkeen tekemiseen vakautta.
Kaikki lähti siitä, kun Arppa tapasi vuonna 2018 Okon, joka soitti tuolloin Syskofrenia-bändissä. Arppa naurahtaa, ettei hän tiennyt yhtään, että Okko on arvostettu jazz-rumpali. Hän vain piti siitä, että Okko oli rento tyyppi ja soittaja.
– Olin puuhaillut omia biisejäni vähän kuin puoliksi salaa, Okolla oli tosi musikaalinen tapa soittaa ja jotenkin mä sitten kysyin siltä, että pitäisikö näitä soittaa. Okko kertoi mulle Antista ja Veeveestä ja avasi vähän sitä sen maailmaa, joka oli Sibelius-Akatemia, jazz-musa ja toiminta harjaantuneiden soittajien kanssa.
Arppa lisää, ettei hän osannut tässäkään vaiheessa suhtautua asiaan niin, että nyt häntä ympäröi akateemisesti koulutettu bändi, eivätkä hänen uudet bänditoverinsakaan korostaneet asiaa mitenkään.
– Vanhemmassa polvessa on varmasti ollut enemmän rajanvetoa sinne, että on olemassa oikeaa musiikkia ja ei niin oikeaa musiikkia tai että sä oot liian punk tähän meidän koulutettuun porukkaan, mutta ei sitä enää niin ole.
– Musta tuntuu, että nykyään kaikki soittaa kaikkea ja on tosi makeeta, kun vaikka jazz-rumpali soittaa räppärin bändissä. Se on jotenkin tosi luonnollista nykyään monissa porukoissa, ja sitä se on myös meidän bändissä.
Teorian saloja Arppa on saanut ottaa haltuun verrattain lyhyessä ajassa, kiitos erilaisista taustoista tulevan bändinsä.
– Omaa laulamista on täytynyt harjoitella. Kyllä alkuaikojen treeninauhoilta nopeasti kuuli, että en aina ollut ihan vireessä, mutten kuitenkaan koe, että meillä olisi ollut sellaisia tilanteita, että joku biisi olisi jotenkin vääränlainen tai väärin tehty tai kuulostaisi väärältä.
Tee vaan!
Arppa-bändi on herättänyt nopeasti kiinnostusta myös keikoilla, koska ei olemassa sellaista asiaa kuin ”perus-Arppa-keikka”. Settilista saattaa elää usein jopa lennosta, kaikenlaista voi sattua ja kyse on oikeasti elävästä musiikista.
Viime keväänä bändi tapasi pyytää yleisöstä ihmisiä rumpuihin tai koskettimiin ja improvisoida yleisön valitsemaan runoon kappaleen. Arppa-bändi ei jumahda edes tällaisiin temppuihin, vaan ne jatkuivat vain muutaman keikan ajan.
– Tosi monenlainen jengi on löytänyt meidän keikoille ja he ovat ilahtuneet siitä, että ekana saattaa tulla tosi herkkä biisi, perään jotain progeilua tai jazzia, ja sitten vedetäänkin ihan folkisti tai iskelmästi, Arppa iloitsee.
– Kyllähän ihmiset tulevat ihmettelemään, että miten ihmeessä tämä biisi kuulosti niin erilaiselta kuin levyllä, mutta tämä kertoo enemmän siitä, millaisia keikat tänä aikana pääasiassa ovat. Arppa-biisit taas eivät valmistu koskaan. Niistä äänitetään levylle sen hetken versio, ja kun lähdemme keikoille, biisit jatkavat rundillakin elämistään.
Nyt kolmen albumin jälkeen Arppa huomaa jo itsekin kehittyneensä ainakin sen verran paljon, että jotkin vanhat kappaleet ovat pudonneet keikkojen settilistoista ihan sen takia, etteivät ne tunnu enää täysin omilta.
– Jos tässä mun tekemisessä on jokin päämäärä, niin se on tulla paremmaksi lauluntekijäksi. Mulle tämä tarkoittaa sitä, että oppisin aina uusia juttuja, oppisin ymmärtämään muita musakulttuureita ja oppisin muilta muusikoilta juttuja, joten totta kai kannattaa olla auki. Vain kokeilemalla voi hiffata, ettei jokin ratkaisu olekaan ihan mun juttu.
– Kurjaahan se olisi, jos olisin musantekijänä samalla tasolla vuonna 2080 kuin millä olin vuonna 2019.
Michael Kiwanuka, Bill Withers, Olavi Uusivirta. Arppa luettelee artisteja ihan eri aikakausilta, joita kaikkia yhdistää yksi asia: musiikkia ei voi tehdä oikein tai väärin, mutta läksyt voi silti tehdä, vaikkei tähtäisikään täydellisyyteen.
– Tärkeintä on, että musa soundaa omaan korvaan hyvältä, siihen on löytynyt dynamiikan tajua, ymmärretään pulsseja, löydetään harmoniaa… ne on asioita, jotka viehättää mua musassa ja lyriikoissa, Arppa summaa.
– Mulle merkkaa tietyllä tapaa soundi kaikkein eniten. Sanat on totta kai tärkeitä, mutta usein mä fiilistelen omia lyriikoitani aika pitkäänkin ja jos joku niistä ei soundaa hyvältä, saatan muuttaa siitä sanoja ihan vaan sitä varten, että se soundaisi paremmalta. Silläkin uhalla, että ne erilaiset sanat aiheuttavat sen, että se biisi aukeaa harvemmalle.
Ihan aluksi Arppa ei ollut ihan näin huoleton musiikkinsa suhteen ja myöntää jännittäneensä jopa keikkoja paljon.
– Alussa mietin, onko tämä musa hyvää, tajuaako tätä kukaan, välittyykö tästä halutut asiat ja riittääkö tämä? Asioita, joita varmasti enemmän ja vähemmän kaikki miettii jossain kohtaa elämässään, lauluntekijä myöntää.
– Siskot ja ystävät sanoivat aina, että älä yritä mitään, tee vaan. Sano vaan siellä biisin sanoissa, että istut Puomibaarissa Kinnusen Lailan kanssa, pysyt alkuperäisessä ideassa, etkä ala yhtään epäröidä sitä.
– Se on hyvä neuvo. Ihan kaikessa. Jos joku kysyisi multa nyt jotain vinkkiä, toistelisin varmasti tuota samaa.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 2/23.
