Olet asunut jo 30 vuotta Tampereella, laulat jyväskyläläisessä yhtyeessä ja olet kotoisin Lapualta. Kiinnostava sekoitus.
– Minulta kysytään edelleen lähes viikoittain, että mitäs Jyväskylään kuuluu. Joudun vähän huomauttamaan, että menin sinne -79 ja muutin -87 pois.
– Synnyin siis Lapualla ja lähdin 22-vuotiaana ylioppilaaksi kirjoittaneena ja armeijan käyneenä Jyväskylään opiskelemaan tietojenkäsittelyä. Mutta se oli pelkkää koodaamista, joten kyllästyin siihen ja muutenkin ajattelin, että tietojenkäsittely ei ole tulevaisuuden ala.
Sen sijaan lauluntekeminen ilmeisesti oli?
– Olin niin pitkällä ja vakavissani laulujen tekemisessä jo silloin vuonna -80, että kun yhteiskuntatieteellisen sisällä sai vaihtaa opiskelualaa ilman pääsykokeita, niin mä mietin, että mistä olisi jotain hyötyä biisintekijälle ja siltä pohjalta vaihdoin yhteiskuntapolitiikkaan. Ja kyllä mä koen, että monissa mun tekemissä jutuissa näkyy yhteiskuntapolitiikka.
Omien kappaleiden tekeminen oli kuitenkin alkanut jo nuorena Lapualla?
– Mun ekat biisit on varmaan jostain vuodelta -72. Siis heti kun sain kitaran, vaikka en osannut soittaa kunnolla, niin heti piti tehdä biisejä. Mutta en mä oikein puhunut kenellekään siitä, soittelin vaan biisejäni rintamamiestalomme yläkerrassa. Siihen aikaa se oli vähän hävettävä juttu pienessä maalaiskylässä.
– Mutta oli mulla koulupoikabändi, jolla tehtiin keikkojakin. Rokkibändi Wounded Knee (1989) kertoo siitä, tosin aika vahvasti siihen on lisätty fiktiota.
Tuliko lapsuudessa ensin rakkaus musiikkiin vai sanoihin?
– Sanoihin. Minähän en lapsena tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin luin.
Niillä seuduilla et sinäkään voinut välttyä seurakuntatoiminnalta ja gospelin soittamiselta.
– Joo, olin minä Lapuan seurakuntanuorissa, mutta täytyy sanoa, että en koskaan ollut kauhean uskonnollinen. Siellä oli muutama kaveri, jotka teki biisejä, ja se meitä yhdisti, ja sieltä se koulubändikin syntyi.
– Kun lähdin opiskelemaan Jyväskylään, erosin kirkosta ja palautin sotilaspassini. Että se siitä.
Sinun tuotannossasi on melko vähän omakohtaisen nostalgisia biisejä.
– Mä olen aina jotenkin inhonnut nostalgiaa. Mutta kun aloin kirjoittaa Taivaan tähtitilkkuja (2022), niin ajattelin että nyt aukaistaan nostalgiahanat. Siellähän on kaikki nämä July Morningit, joista mun ikäiset heti tajuaa, mitä se tarkoittaa.
– Ja olihan se 70-luku jälkeenpäin ajateltuna hurjaa aikaa rockissa, koko ajan tuli merkittäviä bändejä ja biisejä. Tuntuu, että koko 70-luvun sormi oli rec-nappulalla.
Miljoonasade on paennut selkeitä musiikillisia referenssejä. Johtuiko se vain siitä, että bändin sisällä oli niin erilaisia vaikutteita?
– Nimenomaan siitä. Minun biisintekoni on lähtöisin jostain Bob Dylanista, ja sitten tuli Juicet ja Davet ja Hectorit. Kyllä mun skene oli silloin, ja on pitkälti edelleen, folk.
– Sitten kun tajusin perustaa bändin, niin Matti Nurro (kitara) oli toinen vastavoima, joka alkoi viedä sitä rockin suuntaan. Vähitellen koko bändi alkoi säveltää. Arskakin (Ari Laaksonen, basso) tuli enemmän rokkipuolelta, kun taas Jarmo (Hovi, rummut) tuli ihan eri porukoista, sillähän oli etnobändi Tuulenkantajat. Ja Olli (Heikkinen, koskettimet) nyt sävelsi ihan mitä vaan. Siellä on ollut koko ajan tällaisia musiikillisia vääntöjä, mutta ei niin, että oltaisiin oltu vastakkain.
Olette varmasti ihan tietoisestikin aina tasapainoilleet iskelmällisemmän hittimateriaalin ja hämyisemmän outoilun välillä.
– Mä luulen, että siihen vaikutti se, että me tultiin kehiin ihan puolivalmiina. Julkaistiin Lapsuuden sankarille (ensimmäinen single, 1986) ja siitä tuli heti hitti, ja siitä vuoden päästä Marraskuu, joka oli superiso hitti. Eihän meidän pitänyt olla mikään nuorisobändi, kun oltiin sellaisia… aika urpoja.
Te ette myöskään olleet siihen aikaan enää ihan nuoria.
– Mä olin jo kolmekymppinen. Kun ensimmäisen kerran rupesi pehmoleluja lentämään lavalle, mulle tuli vähän sellainen fiilis, että en mä ole tämmöinen. Mutta ei sille voinut mitään, se vaan tapahtui.
– Siihen aikaan oli iso raja, että käytkö sä keikoilla jossain yliopistokaupunkien klubeilla vai isoilla nuorisolavoilla. Joku Röyhkä meni klubeja ja Eput lavoja. Yhtäkkiä me tajuttiin, että mehän mennään näitä molempia. Yritettiin tehdä hittikamaa mutta sitten toisaalta myös mietittiin, että onpa aika hienoja biisejä. Ja kun kaikki tapahtui niin alkuun, niin se jäi meille olemisen tavaksi.
Ensimmäiset hitit muodostavatkin aikamoisen kolmikon: yllättäen räjähtänyt Lapsuuden sankarille, hitiksi tietoisesti ja onnistuneesti räätälöimäsi Marraskuu ja erikoisempi mutta silti suosituksi kohonnut Olkinainen (1988). Niiden jälkeen varmaan tuntui, että voitte tehdä mitä tahansa.
– Nimenomaan oli sellainen olo. Koko bändille tuli kaikkivoipainen olo. Sitten vielä, kun alettiin kysyä biisejä muille artisteille, niin tuntui että mä tein niitä meille ja tuonne ja minne vaan, ja kaikki onnistui.
– Se oli hienoa aikaa, kunpa osaisikin olla jotenkin niin suoran yksiviivainen vielä tänäkin päivänä.
Meinaatko, ettei asenne ole säilynyt?
– Kun tulee vanhemmaksi, asiat alkaa näyttäytyä paljon monimutkaisempina. En mä pysty enää semmoiseen suoraviivaiseen, yksinkertaiseen popilmaisuun. Oma pää alkaa sanoa, että onhan tässä tämä ja tämäkin piirre.
– Se semmoinen nuoren ihmisen iloinen tuosta vaan poikki ja pinoon -asenne… kyllä mä vielä pystyn siihen, mutta samalla se tuntuu siltä, että petän itseäni. Jos puhutaan vaikka siitä Taivaan tähtitilkuista, niin onhan se aika jees, mutta samaan aikaan mulla on siitä olo, että kuitenkin vähän petän itseäni.
Miljoonasade-kirjaa (Lundell, 2019) lukiessa tuli vuosituhannen vaihteeseen päästessä vahvasti sellainen olo, että lopettakaa jo. Yhtyeen toiminta vaikutti suorastaan vastentahtoiselta. Silti jatkoitte vielä kymmenen vuotta ennen tauolle jäämistä.
– Mehän ei niinä vuosina julkaistu mitään, mutta bändin keikkakysyntä ei vaan loppunut. Suurin piirtein kerran vuodessa Karvisen Harri (keikkamyyjä) soitti, että tehdäänkö taas kiertue. Ja sitten me vaan lähdettiin soittamaan ja keräämään rahat pois. Olihan meillä tietysti hauskaakin.
– Olikohan se 2007 kun päätettiin, että tehdään nyt kuitenkin vielä albumi. Pidettiin yhdet treenit ja alettiin sovittaa Tarpeelliset valheet -biisiä, mutta se jäi kesken. Me ei tiedetty mitä sille tehdään, joten päätettiin lähteä kotiin.
– Uusien biisien tekeminen Miljoonasateella hiipui, ja sitten kun mä aloin julkaista toista soololevyä, sanoin jätkille, että nyt mä haluan että bändi ilmoittaa lopettavansa. Halusin oman uran.
Yhtyetoiminnan loppuminen taisi olla helpotus, sillä se avasi tilaa uusille projekteille.
– Aloin tehdä näytelmiä ja kirjoja ja kaikkea muuta. Ja mulla oli soololevyt, Herra Heinämäen Lato-orkesteri ja Iiro Rantalan kanssa SaloRantala Soi. Se oli kivaa aikaa.
Miljoonasade-kirjan perusteella bänditoiminnan hiipumisen viimeinen niitti oli Juicen muistolle tekemäsi Riekot. Se ei Miljoonasateelle kelvannut, joten teit siitä ehkäpä hienoimman soolokappaleesi.
– Jätkät sanoi, että ei, ja mä olin että what the fuck. Mutta mä olen biisintekijä, ja mun biisit ei aina vain mahdu Miljoonasateen imagoon, joten jossain vaiheessa alan aina tekemään soololevyä. Nytkin meinaan tehdä sellaisen seuraavaksi, kun on nippu biisejä jotka eivät menneet tälle levylle, mutta tällä kertaa otan Ahiksen (Miljoonasateen nykyinen kosketinsoittaja ja biisintekijä Tomi Aholainen) mukaan sen tekemiseen.
Mihin tarpeeseen sooloura alun perin syntyi, ja onko sinulla sen polun suhteen toteutumattomia odotuksia?
– 1990-luvulla olin innostunut retroasioista, eikä jätkät tykänneet niistä yhtään. Pakotin heidät julkaisemaan sen Vieraalla maalla -levyn (iskelmä-ep, 1993). Ehkä näin jälkikäteen ajatellen ei olisi pitänyt.
– No, seuraava veto oli eka sooloni Tehtävä Jäämerellä (1997), siinä oli taustalla tunne, että mä en mahdu kokonaan tähän bändiin. Ja sitten kun Miljoonasateen toiminta hiipui, julkaisin Unen rengin (2010). Ajattelin, että nyt teen soolouraa, mutta ei siitä tuntunut oikein tulevan mitään.
– Mun mielestä ne mun soololevyt on ihan jees, ja mulla on ihan mahtava Tulipalo-bändi, mutta ei meillä ole ollut keikkoja. En tiedä, olinko siinä iässä ja katosinko siihen saumaan, ettei musta oikein olleet kiinnostuneita nuoret eivätkä vanhat.
We Want More -ohjelmaan lähtiessäsi et tainnut vielä uskoa Miljoonasateen pidempiaikaiseen paluuseen?
– Silloin kun se kuvattiin, sanoin että Miljoonasade ei tule koskaan takaisin. Että mä jatkan omaa uraani meni syteen tai saveen. Siinä vaiheessa bändissä oli kaksi miinusta, minä ja Olli oltiin sitä mieltä että ei missään tapauksessa, mutta muut oli että kyllä me voitaisiin jotain tehdäkin vielä.
Kesken ohjelman kuvaustenhan yhtälöstä poistui toinen miinus, eli Olli Heikkinen.
– Olli lähti ohjelmaankin vähän pitkin hampain, ja sitten se sanoutui kokonaan irti bändistä kesken kaiken. No, sitten meidän piti mennä äänittämään kaksi biisiä studioon, ja mä sanoin, että tiedättekö tämmöisen Tomi Aholaisen, että sen voisi ottaa avuksi. No, Ahis kantoi kioskinsa sinne, ja yhtäkkiä meininki sähköistyi.
– Ajattelin, että mulla on kaksi vaihtoehtoa: joko mä jatkan tätä soolouraa, joka tuntui hiipuvan, tai sitten mä vielä kerran sytytän Miljoonasateen, mutta jos mä sen sytytän, niin sitten se saa palaa ihan loppuun asti.
– Niin mä sitten päätin. Voi olla muitakin bändejä, mutta Miljoonasadetta en lopeta enää ikinä.
Nyt olisi käsillä 15. studioalbumin ilmestyminen. Miltä sellainen näillä kilometreillä vielä tuntuu?
– No, helvetin kivaahan tämä on. Ei se tunne ole hiipunut näinä vuosina yhtään, paitsi no, silloin kun Siskon luo San Diegoon (2000) ilmestyi, niin kyllä se oli aika myrkkyä aikaa. Mutta nyt on kyllä kivaa.
– Me yritetään tehdä taiteellisesti hyvää musiikkia ja saada rahaakin siitä. Eikä me olla vieläkään pystytty tekemään levyä alle kuudentoista tonnin, kyllä siihen sen verran aina menee. Ja se on nykytilanteessa paljon.
On, etenkin koska te olette nykyään bändinä hyvin erilaisessa tilanteessa kuin viime vuosituhannella. Toimitte myös täysin indienä ja julkaisette levyt itse.
– On se aikamoinen yhtälö, mutta onneksi meillä merchandise pyörii hyvin, ja Spotifysta kilahtaa aina välillä jotain. Eikä mulla ole mitään väliä, vaikka se raha tulisi takaisin joskus viiden vuoden päästä, kunhan se joskus tulee. Ja kyllä se tulee.
– Meillä on tiettyjä kattoja vastassa, ei me päästä mihinkään telkkariin tai radioihinkaan enää. Mutta me päästään keikoille ja voidaan tehdä mitä halutaan, kunhan vain saadaan raha riittämään. Mutta ei tässä toistaiseksi ole ollut mitään hätää.
– Mutta onhan tämä nykyään aika ihmeellistä touhua. Olin juuri Kreetalla viikon ja kuvasin sieltä someen varmaan 20 kissavideota, siis semmoisia missä joku kissa aina löytää meidän levyn!
Jos vertaa teidän karhean luomusoundiseen paluulevyyn Sähköinen rouva Maa (2016), niin Ohita intro on tuotannollisesti kokeilevampi.
– Jos mietitään pelkästään sitä nimibiisiä, niin Aholaisen eka demo oli ihan iskelmää. Sitten kun alettiin tehdä sitä, niin Matti alkoi soittaa nurkassa olevaa ikivanhaa, epävireistä pianoa. Se kuuluu vieläkin biisin alussa. Ja sitten Jarmo soitti sinne jotain tabloja, ja siinä vaiheessa mä vielä mietin että tämä on ajanhukkaa. Mutta sitten kun se kokonaisuus alkoi näkyä, niin yhtäkkiä tajusin, että vittu tämähän
on kova.
– Sanoin jätkille, että jos meillä on tällainen biisi ja me ollaan tehty se näin, niin tällaisessa bändissä minä haluan olla. Tällaisessa bändissä minä voin syödä lyijykyniä ja tehdä mahdollisimman hyviä tekstejä.
Laulut tunnetusti heräävät henkiin, kun ne kohtaavat yleisönsä, mutta sinun ja Miljoonasateen kohdalla se on tuntunut aina olevan poikkeuksellisenkin totta. Oletko aina ajatellut lauluntekemisen ensisijaisesti yleisön kautta?
– Se pohjautuu varmaan siihen, että meidän lähtö oli niin hittivetoinen. Mutta kyllä minä olen muutenkin ollut aina sitä mieltä, että pitää mennä yleisöön päin. Ja siihen liittyy myös se, että haluaa vaikuttaa ihmisiin, ja juuri se yhteiskuntapolitiikka. Ja jos haluat oikeasti vaikuttaa musiikilla, niin pitää mennä keskiluokkaa kohti. Turha sinne marginaaliin on törkkiä.
Voisiko jopa sanoa, että teet laulujasi ennemmin muille kuin itsellesi?
– Ei tuokaan ihan oikealta kuulosta. Mutta se on totta, että minähän en juuri kirjoita itsestäni, paitsi kulman kautta tietysti.
Oletko koskaan ollut yleisön kanssa eri mieltä siitä, minkä kappaleen kuuluisi jäädä elämään?
– Olen muutaman kerran ajatellut, että tästä tulee muuten hitti, eikä niin olekaan tapahtunut. Esimerkiksi sanoin, että Stumpit ja sirpaleet (1993) on hitti, mutta ei se koskaan kunnolla lähtenyt. On siitä sellainen sleeper tullut kuitenkin.
– Mutta hittiin vaikuttaa niin monet asiat. Ja nykyään on vaikeaa tehdä hittiä jopa isolla levy-yhtiöllä, koska yleisö jakautuu niin moneen suuntaan. Mekin ollaan periaatteessa hittihakuinen bändi, joka osaa tehdä hittibiisejä, mutta ei niistä nykyään tule enää hittejä, koska sellaisen pitäisi soida tarpeeksi joka puolella. Mutta ei ne vaan soi. Meidät on blokattu pois tietyistä ympyröistä, mutta en mä rupea sitä itkemään.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/23.
Lue haastattelun toinen osa täältä.