Oli aika ennen aseita, ruusuja ja samettisia revolvereita. Ennen silinteriä ja aurinkolaseja, tai Gibson Les Paulin nimikkomalleja. Aika, jolloin nykyään kaikkien tuntema Slash oli vielä pieni Saul Hudson, joka vasta tutustui musiikkiin.
Nuori Saul asui viisivuotiaaksi asti Lontoossa, kunnes hän muutti isänsä matkassa Los Angelesiin. Samalla alkoi matka, joka tulisi vielä eräänä päivänä viemään tämän saman nuoren miehen kitaran varressa stadioneille asti.
Tuo tie alkoi bluesista, joka tuli pienelle Saulille tutuksi jo ennen kuin hän todella ymmärsi musiikin olemassaolon.
– 60-luvun lopulla aloin väkisinkin altistua brittiläisiin blues-johdannaisiin rock-bändeihin, koska isäni ja setäni olivat ihan hulluja brittirock-faneja, Slash muistelee nyt vuosikymmeniä myöhemmin berliiniläisestä hotellihuoneesta käsin.
– He olivat juuri sellaisia tyyppejä, jotka kahlasivat The Whon, Moody Bluesin, The Kinksin, The Yardbirdsin ja vastaavien bändien levyt kannesta kanteen etu- ja takaperin, lukivat kaiken levyistä ja osasivat ne ulkoa.
Tämä oli vasta hard rockiin keskittyvää alkua. Muutettuaan Yhdysvaltoihin Slash sai koettavakseen musiikkia paljon monipuolisemmin. Kitaristi kertoo, että se oli juuri blues, joka kuulosti tuolloinkin heti mukavan kotoisalta.
– Isoäitini kuunteli paljon bluesia ja serkkuni soittivat vielä enemmän r’n’b:ta ja funkia. Se oli kuitenkin nimenomaan mummini, joka esitteli minulle B.B. Kingin. Hänen soittonsa ja laulunsa teki mittaamattoman vaikutuksen minuun.
– Kingiä seurasivat Buddy Guy, Little Walter, Howlin’ Wolf, Muddy Waters ja kaikki vastaavat, joten kun tartuin ensimmäistä kertaa kitaraan, minut oli jo marinoitu kovaäänisellä hard rockilla ja bluesin juurevuudella.
Slash alkoi soittaa soittaa ensimmäisissä bändeissään Eric Claptonin, Jimmy Pagen, Jeff Beckin, Johnny Winterin, Mike Bloomfieldin ja Jimi Hendrixin innoittamana. Tämä sekoittui kaikkeen siihen, mitä Slash itse nuorena kuunteli.
– Luulenpa, että vein bluesin soundia ja fiilistä rock- ja jopa punkbändeihini ilman, että edes tein sitä tietoisesti. Nuo jutut olivat verissäni lapsuudestani asti ja siten osa minua, jos se käy millään tavalla järkeen?
Tummien kitaroiden uumenissa
Bluesin perintö yltää tähän päivään asti. Moni rockin ja metallin raskaudesta nuorena innostunut on saanut huomata ikääntyessään, että bluesin tummissa soinnuissa ja koruttomassa minimalismissa sitä todellista raskautta vasta onkin.
– Miettikääpä Born Under A Bad Signin riffiä. Se on tunnetuimpia blues-kitarariffejä ja se on varmasti sitä juuri siksi, että tuo riffi on niin hullun raskas ja samalla tavattoman simppeli, Slash sanoo ja myhäilee sitten, että esimerkiksi Albert Kingin versio tuosta riffistä on raskaampaa kamaa kuin 20 vuotta myöhemmin tehty heavy metal.
Tehdessään uutta blues-klassikoista koostuvaa Orgy Of The Damned -albumiaan Slash sai nopeasti huomata, että samaisen Born Under A Bad Signin vaikutus kuului monissa kappaleissa, jotka hän valikoi mukaan cover-levylleen.
– Ensin ajattelin, että se riffi on niin itsestään selvä, etten minä nyt sitä voi ottaa mukaan levylle. Mutta kyllähän se kuului mukaan pakettiin. Varsinkin kun sain Paul Rodgersin laulamaan Albert King -version levyllä.
– Siinä liikuttiin jo makean cover-version ja pakollisen kliseen äänittämisen rajamailla. Aika moni vastaava kappale jäi pois Orgy Of The Damnedilta, koska niin hienoja biisejä ja riffejä kuin ne ovatkin, monet näistä klassikoista on äänitetty niin monta kertaa ja niin monella tavalla, että ne ovat kerta kaikkiaan puhkikuluneita jo ilman minunkin panostani.
Klassikoita cover-levyllä riittää. Slashin käsittelyyn päätyi ainakin Robert Johnsonin, T. Bone Walkerin, Steppenwolfin, Charlie Segarin, Stevie Wonderin, Muddy Watersin, Lightnin’ Hopkinsin ja The Temptationsin kappaleita.
Versiointien tekeminen ei siis ollut mikään helppo paikka edes Slashin kaltaiselle 58-vuotiaalle konkarikitaristille.
– Oli helpommin sanottu kuin tehty kunnioittaa alkuperäistä ja olla hiilipaperikopioimatta sitä, hän myöntää.
– Soittaessa piti yksinkertaisesti tarttua alkuperäisen riffin koukkuun ja grooveen, alkaa soittaa niitä kavereiden kanssa ja luottaa siihen, että se oma luonne kyllä syntyy meidän soitosta. Jos jokin muu sovitus kuin se totutuin tuntui luontevimmalta, menimme suoraan sitä kohti. Joskus taas tuntui aidoimmalta soittaa hyvin lähellä alkuperäistä.
Slash ei mieti hetkeäkään kun häneltä kysyy, mikä yhdestätoista coverista oli kaikkein haastavin saada osumaan kohdalleen: Stevie Wonderin Living For The City, jonka laulaa Tash Neal, aiheutti Slashille harmaita kiharia.
– Sen luonnetta oli muutettava kaikkein eniten jotta se lähtisi toimimaan ja me kyllä teimme sen kokonaan yhden päivän aikana, mutta… Tuon yhden ainoan päivän aikana ehdin miettiä monta kertaa, ettei tämä voi toimia.
– Key To The Highway oli toista maata. En tainnut edes kuunnella mitään versiota siitä uudelleen, mutta perustin sen mielessäni Freddie Kingin versioon kappaleesta ja soitimme sen nopeasti narulle. Samoin Killing Floor, joka on oikeastaan yhdistelmä Howlin’ Wolfin Killing Floorista ja Rockin’ Daddysta, oli myös hyvin luontevaa soittaa yhteen.
Blues-riffit ovat jo itsessään haaste soittaa juuri sopivan vähän eikä yhtään liikaa, mutta samaa voi sanoa myös blues-kitarasooloista. Ne ovat tunnettuja siitä, että mukana on suurta tunnetta ja mitä tummimpia melodioita.
– Soolot albumilla eivät perustu täysin alkuperäisiin, vaan minä vain soitin siten kuin minusta tuntui oikealta, Slash kertoo ja korostaa koko Orgy For The Damnedin olevan erittäin vapaa levy kaikista perus levynteon rutiineista.
– Täten soolotkin ovat spontaaneita. Stormy Mondayn soolo on itse asiassa treeniveto, eli kirjaimellisesti ykkösellä purkkiin vedetty soolo. Beth Hart sattui olemaan studiolla samaan aikaan ja hänen laulunsakin on äänitetty yhdellä ainoalla, pitkällä otolla. Uskoisin että tämä kaikki on jotain sellaista, mikä kuuluu bluesin perimmäiseen olemukseen.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 5/24.