Määrätietoinen laulaja tiesi alusta alkaen, mitä hän haluaa Noora Louhimo Experience -nimen alla julkaistun albumin olevan, ja mitä sillä ei tultaisi missään tapauksessa kuulemaan. Pesäero Battle Beastiin syntyi välittömästi.
– Sen mä päätin alusta alkaen, ettei levylle tule heavy metalia. Mulla on jo Battle Beast, ja sen lisäksi meiltä on pian tulossa myös Laurenne & Louhimo -duettoprojekti Netta Laurenteen kanssa, Noora summaa.
– Haluan myös olla senkin suhteen täysin rehellinen, ettei multa synny kovin helposti hevibiisejä. Se ei ole sillä tavalla mun verissäni. Rakastan heviä ja oon hyvä vetämään ja tulkitsemaan sitä. Mulla on siihen paljon annettavaa, mutta ne eivät synny sisimmästäni kuin apteekin hyllyltä, vaan sieltä kumpuaa ennemmin rockia ja trippiä.
– Trippi onkin hyvä sana tälle levylle, koska mä halusin että ihmiset kokee olevansa jonkinlaisella tripillä. Kuulijaa heitellään siellä mun pään sisäisessä universumissa paikasta toiseen, ja sillä matkalla tapahtuu paljon kaikkea.
Eternal Wheel of Time and Space onkin melkoinen paketti rockia, bluesia, countrya, funkia, progea ja soulia. Kokoelmamaisen sekametelisopan sijaan levystä rakentuu lähes konsepti mainen kokonaisuus, jonka keskiössä on Louhimon voimakas raspiääni, josta löytyy nyt enemmän sävyjä kuin koskaan hänen levytyshistoriassaan.
– Uskon, että mun lauluääni on yksi sellainen sitova tekijä, joka saa ne levyn hulluimmatkin käänteet kuulostamaan multa, Noora pyörittelee.
– Toinen juttu on se, että me tehtiin tätä levyä tosi tiiviissä yhteistyössä co-writerini Samuli Erkkilän ja veljeni Pekka Louhimon kanssa. Samulin luoma soundi maailma ja Pekan rakentamat visuaalisuudet ovat tärkeä sitova liima levyllä.
– Meillä kolmella on pitkä historia yhdessä. Pekan kanssa tietenkin elinikäinen, kun ollaan sisaruksia, mutta Samulinkin oon tuntenut yli 15 vuotta. Meidän vuorovaikutus on kuin telepatiaa, ja tiedetään mitkä jutut musassa toimii toisillemme, mutta tuon historian ansiosta me voidaan tarvittaessa myös väitellä asioista ja haastaa toisiamme.
– Mun temperamenttisuus kuuluu levyllä isona fiiliksenä, ja se luo jokaiselle biisille ihan oman luonteensa. Tämä on voinut syntyä vain siitä, että tykkään hypätä kaikessa sinne syvään päähän, mutta ymmärrän myös pitää lähelläni sellaisia ihmisiä, jotka toisaalta ymmärtää mitä mä haluan, mutta uskaltaa myös tuoda omaa näkemystään mukaan.
Riemua ja kyyneleitä
Nooran raspisen äänen voimakkuus nousee, kun hän kertoo siitä impulsiivisesta tavasta, jolla levyn erilaiset kappaleet syntyivät pikkuhiljaa viime vuosien aikana: toiset kuin itsestään, ja jotkin vuorovaikutuksessa kypsytellen.
Levyn riemukkaimpiin kappaleisiin lukeutuva Sinner on the Floor on funkrevittelyllään silkkaa hetkessä elämistä.
– Mulla saattaa tulla hulluja ideoita milloin vain, ja ne on saatava talteen heti, tai ne katoavat iäksi, Noora nauraa.
– Olin kerran ihan vain parvekkeella röökillä, ja jonnekin maisemaan katsoessani se vain tapahtui: päässäni alkoi soida kertsin köörilaulu, torvet ja se bassopomputus, ja soitin sen sitten suullani heti jemmaan puhelimeeni.
– Se biisi oli niitä kohtia, jotka tekivät entistä selvemmäksi, että levyn on annettava olla just sitä mitä mä olen. Jos oli sellainen olo, että mukana pitää olla tällaista jamittelua ja isoja letkeitä torvia, niin antaa sitten mennä. Kyllä sitäkin biisiä soviteltiin, mutta pohjim miltaan se idea oli niin naurettavan helppo, että epäilin sitä hetken itsekin.
Levyn päättävä, yli seitsenminuuttinen ja 1970-lukulaisen progen suuntaan kumartava CODA saa Nooran ylistämään sitä välitöntä tunnelmaa, jossa albumia tehtiin.
– Ääniteltiin albumia Hankasalmella Samulin lapsuudenkodissa, ja se porukassa tekeminen johti monesti siihen, että jokin ihan pienen pienen oloinen fiilis tai idea kasvoi uskomattomiin mittoihin, Noora kertoo leveästi hymyillen.
– Ihan levynteon loppupäässä mua vaivasi, että se tarvitsee vielä ihan tietynlaisen grande finalen. Huikkasin sitten jonain iltana saunomisen lomassa Samulille, että levyn loppuun tarvitaan jotain ikuisen oloista. Jotain sellaista kuin Pink Floydin The Great Gig in the Sky. Sellaista, mikä antaa ymmärtää, että tämä matka on vasta alussa.
– Samuli otti siitä heti kopin ja kun oltiin alun kitaranäppäilyä jammailtu yhdessä, Samuli sävelsi sitten ihan koko biisin. Kun kuulin sen demon, mä vaan itkin, itkin ja itkin, että miten mä voin olla niin onnekas, että joku ymmärtää niin suurpiirteisestä kuvailusta just sen, mitä mä haluan tällä musiikilla saavuttaa.
– Halusin sen välittömän fiiliksen mukaan biisiin ja äänitettiin mun kaikki laulut kahdella otolla, joista toinen on mukana kappaleessa sellaisenaan. Ihan sama vaikkei jokainen ääni osunut nuottiin tai rosoa jäi mukaan. Sen kuuluikin olla just sitä hetkeä ja tunnetta, ja voitte varmasti kuulla sen palan mun kurkussa ja mun itkun biisin lopussa.
– Se äänitys oli kuin transsia mulle, ja kirkasti mulle lopullisesti sen, minkä takia olin tätä sooloalbumia tehnyt.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 3/21.