Haastattelu: Nuori Antti Hyyrynen ehti soittaa niin Fröbelin palikoiden kuin Bodomin kanssa

Sanni Pohjalainen

Stam1nan Antti Hyyrynen vieraili Soundissa 2/20 muistelemassa yhtyeensä varhaisaikoja sekä sitä, miten menestyminen vaikutti pikkukaupungin kasvatteihin. Lue katkelma Timo Isoahon toimittamasta artikkelista tästä.

Mikä oli ensimmäinen yhtyeesi? Stam1nahan se ei toki ollut.

– Olin ehkä kymmenen, soitin rumpuja, ja meidän yhtyeen nimi oli Grey Horse. Kerran päästiin esiintymään Fröbelin Palikoiden kanssa, ja muistan sen häpeän tunteen, kun oma soitto ei oikein groovannut. Vedettiin ainakin J. Karjalaisen Ankkurinappi ja Apinaorkesteri. Grey Horsen jälkeen soitin Heebot-nimisesä ryhmässä, ja meistä tehtiin juttua paikalliseen lehteenkin.

Miten Stam1na sai alkunsa?

Olkkosen Pekka oli vuotta alemmalla luokalla, mutta tiesin hänen heittävän pesäpalloa pidemmälle kuin kukaan muu. Kova jätkä siis! Mikä vielä parempaa, Pekka osasi soittaa kitaraa todella hyvin. Lemillä asui myös Teppo Velin, jonka ansiolistalta löytyi muun muassa koulun karkkikulmaukseen murtautuminen. Tepon viritetty Suzuki PV kulki myös kovempaa kuin kenenkään muun, eivätkä poliisit saaneet sitä koskaan kiinni. Oli myös jotenkin outoa, että Teppo oli rumpalina luonnonlahjakkuus.

– Sitten elettiin vuotta 1996, kun Teppo ja Pekka yllättivät soittamalla musiikkiluokassa Metallican biisejä. Muistan tunteneeni poikien puolesta ahdistavaa myötähäpeää, mutta paljon enemmän ihmettelin, että miten tämä on mahdollista. Että miten meidän koulusta voi löytyä tyyppejä, jotka osaavat vetää Metallicaa? Kun Pekka sitten vähän myöhemmin ehdotti Stam1nan perustamista urheilukentän laidalla, vastaus oli helppo antaa. Siitä asti olen yrittänyt sinnitellä parempieni kelkassa.

Jo seuraavan vuonna soititte Children of Bodomin kanssa.

– Tilasimme Lemin bändi-iltaan Inearthedin, mutta herrat soittivat keikan Children of Bodomina – yhtyeen nimi oli juuri vaihtunut.

– Tarjosimme Bodomeille alkuillasta makkaravoileipiä, ja he sitten jaksoivatkin louhia perkeleen nopeasti ja raivokkaasti. Katsoin Pekan ja Tepon kanssa todella vaikuttuneina, kun Alexilla ja kumppaneilla oli mustaksi lakatut kynnet ja Jaskan rumpusetissä oli kaksi haitsua. Kyllähän Children Of Bodom vaikutti sitten meidänkin musiikillisiin tekemisiin.

– Alkuaikojen Stam1na-keikat olivat mieltä järisyttäviä kokemuksia. Oltiin aina treenattu viimeisen päälle ja sitten saatettiin päästä soittamaan vaikkapa Lappeenrannan Monarille. Jos esiintymistä edeltävänä yönä oli ilmestynyt finni nenän päähän, niin totta kai se otti päähän, mutta samalla keikat olivat valtavia itsetuntoboosteja pienen paikkakunnan jätkille.

– Meillähän ei yhdessä vaiheessa ollut basistia, ja se ahdisti kevyesti. Keikalla bassoraidat tulivat cd:ltä ja joskus piti spiikata, että älkää hyppikö niin paljon, ettei cd hyppää. Jos se silti hyppäsi, niin Teppo napsautti soittimen pois päältä ja vedimme loppubiisin ilman bassoa.

Oletko itseoppinut kitaristi?

– En ihan. Kävin aikoinaan muutaman vuoden verran tunneilla. Teorian koukeroita taas tunnen sen verran, että olen jo parikymppisenä onnistunut soittamaan hääjuhlissa akkarilla Akselin ja Elinan häävalssin.

– Tajusin jo varhain, että nuoteista soittaminen tai covereiden vetäminen ei tunnu omalta jutulta. Ajattelen asian niin, että kun teen biisin, se on kappaleen paras versio, eikä kukaan pysty esittämään sitä paremmin. Totta kai Stam1nan varhaisissa biiseissä oli hyvin paljon esimerkiksi Stone-vaikutteita, mutta johtoideana oli silti säveltää heti omia juttuja, eikä vain soittaa Get Stonedia coverina.

Stam1nan debyyttilevy ilmestyi yhdeksän vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen. Kuinka lähellä oli se vaihtoehto, että albumia ei olisi ilmestynyt lainkaan?

– Lemiläisen sananlaskun mukaan ”siun ei piä hättäilemän”, mutta kyllähän se odottelu alkoi ahdistaa. Tehtiin demoja ja keikkoja, mutta mitään isompaa ei tapahtunut. Oltiin jo ihan vakavissaan lopettamassa bänditouhuja, kun saatiin Sakara Recordsilta levytystarjous. Se tuli aika lailla viime hetkellä.

­Levy sai ilahtuneen vastaanoton, ja esimerkiksi Soundin Antti Mattila palkitsi debyytin täysillä pisteillä: ”Stam1nan tarjoillessa viiden tähden helvettiään muilla ei ole enää mitään mahdollisuuksia.”

– Syöksyttiin ihan uuteen maailmaan. Tehtiin esimerkiksi Suosikin haastattelua ja Katja Ståhl sanoi, että kai te nyt ymmärrätte, että teistä tulee seuraavia seksisymboleita. Että mitä? Tällaiset jutut kuulostivat pikkuisen liioitelluilta vähän päälle parikymppisen maalaispojan korvissa. Hah hah!

– Jos taas muistelen vaikka Finnish Metal Expo -humua talvella 2005, niin tuntuihan se hassulta pyöriä messualueella kevyessä laitamyötäisessä ja hengailla jättimäisessä nousussa olleen Mokoman kanssa. Välillä käytiin estradilla pokkaamassa joku palkinto ja taas jaettiin nimmareita ja otettiin yhteiskuvia. Ei todellakaan oltu enää Lemin rikkumattomassa rauhassa.

– Odotin vähän, että meille olisi noussut kusi päähän, mutta ei se noussut. Suhtauduttiin huomioon huumorilla ja väännettiin naamoja lehtien kuvauksissa, mutta musiikki otettiin vähintään yhtä vakavasti kuin aikaisemminkin.

Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 2/20.