Haastattelu: Samuli Putroa ei kiinnosta laulaa hääyöstä, vaan sitä seuraavasta aamusta

Aki Roukala

Samuli Putro ei ole koskaan tehnyt nuorten ihmisten musiikkia.

Itsestään selvä toteamus ei ole moite, eivätkä Putron laulut sovi motivaatiolauseiksi tauottamaan mainosradiojuontajien molotusta. Niillä ei myöskään mainosteta puhelinliittymiä tai kiinteistönvälitystä. Ne eivät ole mukavuudenhaluisia.

Tekstit ovat samalla tavalla ”aikuisia” kuin vaikkapa Leonard Cohenilla. Hydran saari on vain Hailuoto ja hallusinogeenien aiheuttama ärsykejärkytys kylmäävä, hikinen krapula länsirannikon teollisuuskaupungin yksiössä.

Putroa ymmärtääkseen on pitänyt vähän niin kuin ”elää”. Laulut eivät niinkään elä hetkessä, vaan reflektoivat jotakin tapahtunutta tai jotain tapahtuvaa. Niiden tunne on aito, mutta ajan ja kokemusten – niiden perinteisten, eli enemmän tai vähemmän onnistuneen halun, seksin ja kohtaamisten – tuoman etäisyyden suodattama.

Se on latenttina elävä kokemusmaailma kauppajonossa seisovan ihmisen pään sisällä, kun kassoja on liian vähän ja kärryssä harmaata broileria sekä rasvatonta maitoa. Kotona odottaa etääntynyt elämänkumppani.

Idea ei ole oivaltava, pikemminkin banaali. Siksi toteutus ratkaisee. Ja Putro on kenties maamme paras tällaisen banaalin kuvaaja.

”Tähän ikään tullessasi huomaat, että tarvitset asioita, joita työ mahdollistaa”, hän muotoili kappaleessaan Työ nelisen vuotta sitten.

Samuli Putro laulaa hetkestä, jolloin potentiaali on jo lunastettu. Yöstä hääyön jälkeen.

– Toihan on ihan nerokasta… Tästähän alkaa biisi syntyä! Jaetaan teostot niin, että mä käytän idean ja saan kaiken, sä et saa mitään.

Matkapuhelimensa ruudulle puhuva, kirjavaan villapaitaan pukeutunut villipartainen lauluntekijä nauraa kotonaan Käpylässä.

Samuli Putro loi soolotuotantonsa peruslähtökohdan jo soolodebyyttinsä ensimmäisellä raidalla. Mitäpä jos on aikuisuuden dekonstruktio: lista siitä, miten ihminen on oikeastaan ihan yhtä uuvatti silloinkin kun hänellä on asuntolaina ja vakiintunut veroprosentti. Toki tämä on oivallus, jonka jokainen ihminen toivottavasti joskus tekee, mutta juuri Putro malttaa laulaa sen ääneen.

Tosin Elämä on juhla -albumin (2009) teki ihminen, joka oli omien sanojensa mukaan hieman hukassa.

– Ihan totta. Mun oli hankala saada kiinni niistä muutoksen tavoista liittyen teknologiaan, someen ja oikeastaan kaikkeen, mikä lähtee puhelimesta ja päätyy puhelimeen.

– Pikkuhiljaa uusi aika tuli kuitenkin tutuksi, luonnollisesti vain musan tekemisen ja kulutuksen kautta. Kysymys siitä, onko liian vanha tarttuakseen johonkin uuteen, katosi. Jos jotkut vieraat ja uudet asiat eivät ole kiinnostavia, ovat ne usein vitun pelottavia, ja se uuden asian reitti vitun pelottavasta siedettäväksi tai jopa kiinnostavaksi on joskus pitkä. Mulla se kesti noin neljä vuotta.

Elokuussa sama eksynyt nelikymppinen täytti 50 vuotta.

– Nämä ensimmäiset kokemukseni viisikymppisenä ovat kyllä olleet nelikymppisyyteen verrattuna paljon helpompia, hän hekottaa.

Rajapyykkiä juhlittiin tilanteeseen nähden yllättävänkin suurin menoin. Erinäiset tiedotusvälineet tekivät synttärijuttunsa, ja Radio Suomi raivasi juhlakalulle liki kolmen tunnin erikoisohjelman. Marraskuussa järjestetty Putro 50 -kiertue oli lyhyt mutta iso: se kattoi kaikki suuret konserttisalit, sille myytiin liki sadan euron show and dinner -lippuja ja sen mukana kulkivat kolmiosainen ohjelma, jousisektio ja kuoro.

Lopulta profeetta palasi vielä omalle maalleen. Tammikuussa hän esiintyi Ylen Olohuone -sarjassa vanhassa kesätyöpaikassaan, kotikaupunkinsa Raahen Pakkahuoneen museossa.

Miltä tuntui olla tällaisen juhlinnan kohteena?

– Vähän oudolta! Se oli tapahtumaketju, joka lähti vyörymään omalla painollaan, ja lähti ehkä pikkaisen käsistä. Annoin sen silti tapahtua. Ehkä olen aina ollut perso huomiolle, sillä en voi väittää, ettenkö olisi ollut huomiosta imarreltu.

– Kun mennään työ edellä ja persoona takana, voi mediahuomion perustella itselleen sillä, että sillä hakee huomiota tekemälleen työlle. Jos päätyisin valtakunnanjulkkikseksi, jossa persoona alkaa painaa työtä enemmän, joutuisin ehkä ajattelemaan asetelmaa uudelleen.

Putro aprikoi myös mediaympäristön muutosta.

– Kun ennen vanhaan teki uuden levyn, siitä kiinnostuivat suunnilleen musiikkilehdet kuten Soundi, Rumba ja Sue, Yleisradion nuorisotoimitus ja Helsingin Sanomat – ja siinäpä se.

– Digitaalisen murroksen jälkeen näkyvyyttä on ollut vaikeampi arvioida: kun purot ovat pienempiä ja merkityksettömämpiä, tuntuu, että on paljon enemmän esillä. Mutta jos informaatio pysyy samana, eli keskittyy tulevaan julkaisuun tai muuhun työhöni, en pidä sitä piilottamisen arvoisena asiana. On tietty eri asia, oliko 50-vuotisuuteni samalla lailla kertomisen arvoinen viesti, mutta tämä meni nyt näin. Ja luojan kiitos uusi levy oli jo tehty, joten ehkä siinä oli lopulta ihan leuhottamisen paikka!

­Putro virnistää. Hän säestää pohdintaansa heiluttelemalla käsiään huolettomasti. Laihojen käsivarsien päässä killuvat kämmenet vääristyvät älypuhelimen kuvakulman läpi luonnottoman suuriksi. Uusi tupakka syttyy.

Keskellä kesää on Putron seitsemäs soololevy. Yläotsikossaan luopumista käsittelevän albumin laulut kirjoitettiin kauan ennen kuin maailma meni kiinni, alkusyksystä 2019, mutta luonnollisesti sen haikea tunnelma tuntuu nyt eriltä.

– Maailmallisten asioiden konkreettisin vaikutus oli se, että Rikulle jäi enemmän tehtävää. Olimme saaneet levyn jousia lukuun ottamatta valmiiksi, kun hän lähti landemökilleen työstämään miksauksia. Kaksi päivää myöhemmin Suomi meni kiinni, ja sinne Riku jäi. Pari kuukautta pallottelimme miksauksia, kunnes hän palasi joskus toukokuun lopulla.

­Keskellä kesää on toinen levy, joka valmistui Riku Mattilan kätilöimänä. Ei ole sattumaa, että sekä uutukainen että sitä edeltänyt Pienet rukoukset ovat ilmaisultaan lähellä toisiaan. Pelkistetty, hieman elektroakustinen ja jousilla sävytetty kamaripop liikkuu jälleen jossain Lambchopin liepeillä, miksei mieleen juolahda Bill Callahankin.

– Rikun perusoivallushan oli se, että biisit kannattaa ensin taltioida sellaisina kuin ne ovat, eli ihan vain säestävän soittimen kanssa, ja sitten lisätä niihin tavaraa. Se oli uusi ja innostava metodi.

Mattilan minimalistinen linja on saanut molemmat albumit kuulostamaan tyylikkäiltä. Kenties keskittyminen juuri kitaralla säestettyyn lauluntekijämusiikkiin on saanut ilmaisun tuntumaan yhtä aikaa nykyaikaiselta mutta myös sellaiselta, johon voi soveltaa sinällään banaalia sanaa ajaton.

– Onhan levyn kutsuminen ”ajattomaksi” ihan helvetillinen kehu! En sano, että (Lana Del Reyn) Norman Fucking Roswell! olisi ollut suora referenssilevy, mutta siinä on sama ilmiö ainakin mun päässä. Se on sellainen ”great American songbook”, mutta silti se kuulostaa mun korvissa tosi modernilta levyltä. Riku puolestaan seuraa hurjan intensiivisesti päivittäisasioista popmusiikissa. Hän on treenannut ajattomuuden nyrkkinsä sitten sitä kautta.

­Yhtäkään levyn kappaleista ei ole nimetty sen otsikon mukaan. Tämä herättelee miettimään albumin temaattista mittakaavaa laajemmin: mitä ”keskellä kesää” oikeastaan tarkoittaa? Levyn luopumislauluissa eletään useammin kevättä tai syksyä, niissä ollaan kulkemassa joko kesää kohti tai siitä pois.

­– Minusta asiat ovat kiinnostavimmillaan silloin, kun ne eivät ole vielä tapahtuneet tai silloin, kun ne ovat ohi. Eli kuten huomioit aiemmin, minua ei nimenomaan ole koskaan kiinnostanut se itse hääyö, vaan se toinen päivä tai aamu. Se, mitä huoneessa tapahtuu, on kiinnostavinta silloin, kun sitä kuuntelee huoneen ulkopuolelta. Sitten kun painaa ovenkahvaa ja näkee sen kaaoksen siellä huoneessa, taika katoaa.

Toinen Putron aisapari on tätä nykyä sieltä sun täältä tuttu mediapersoona Ronja Salmi. Hänet on merkitty – Pienten rukousten tavoin – Keskellä kesää -albumin kustannustoimittajaksi. Aikamme kulttuuritaistelut huomioiden tuntuu osuvalta, että nuori nainen on tullut editoimaan setämiehen tekstejä.

– Ronja päivitti arvojani. Varmasti olen ajatellut samankaltaisia asioita aiemminkin, mutta kyllä hän avasi minulle sellaista maailmaa, joka on ollut hämärän peitossa. Se on ollut kiinnostavaa niin seurallisessa kuin ammatillisessa mielessä.

­Ennen laveampaa arvopuhetta Putro puhuu tekniikasta. Uuden albumin tekstit rakennettiin ensin tajunnanvirrasta. Hän alkoi täyttää liuskoja tekstillä, josta Salmi alkoi poimia käyttökelpoista materiaalia.

– Rupesimme tekemään näitä tekstejä heti Pienten rukousten valmistumisen jälkeen. Ronja heitti ajatuksen, että jatketaan työtä nyt heti, koska jos Pienet rukoukset olisi saanut vaikka negatiivisen vastaanoton, olisimme saattaneet kyseenalaistaa yhteistyömme. Nyt olimme kuitenkin jo valmiiksi liikkeellä hyvällä fiiliksellä.

Heinä-elokuussa 2019 Putro meni Hailuodon kulttuuriresidenssi Päiväkotiin tarkoituksenaan valmistaa ”lyhytproosamaisesta tekstimassasta” levyllinen lauluja. Melodioita tai sointuja ei vielä ollut.

– Silti aloittamisen paine puuttui. Huomasin biisintekoprosessin alkaneen ikään kuin vahingossa: puristaminen oli käyty läpi jo siinä vaiheessa, kun touhu tuntui ihan hölmöilyltä.

­Putro ja Salmi kokeilivat muunkinlaisia metodeja: Salmi saattoi tarttua johonkin lauseeseen ja kehottaa Putroa rakentamaan sen ympärille tarinan, tai sitten hän tilasi lauluntekijältä suoraan jonkun tarinan spesifistä aiheesta.

Levyn kappaleista esimerkiksi Raahe noudattaa ensimmäistä, Lähettäkää kuvia taas toista mallia.

– Ronja tarttui yhteen Raahe-aiheiseen riviin ja käski kirjoittamaan kaupungista monta tarinaa. Tein kokonaisuuden, johon kirjoitin oman museo- ja seurakuntahistoriani, ja sitten kerroin joistakin tutuistani, jotka jäivät kaupunkiin 1990-luvulla Subutexin tultua kuvioihin. Keräsin eri juttuja, ja tiivistin ne lopulta yhden ihmisen tarinaksi. Biisin synty oli ihan mallikas esimerkki yhteistyöstämme parhaimmillaan.

Raahe on tarinana suorastaan springsteeniläinen. Se on selkeä henkilöhistoria elämän kaikkine sävyineen, ja sen ytimessä on nousukautena kukoistava, laskusuhdanteessa selkänsä kääntävä tehdas.

– Olen ollut aika varovainen diggailemaan Brucea… Pentuna toki tykkäsin Born in the U.S.A.:sta, mutta oikeastaan vasta viime vuosina olen tullut ymmärtämään hänen lapio kädessä -lauluntekijyyttään. Eihän Raahesta mitään Amerikkaa saa, mutta kyllä se sellainen tehdaskaupungin suru, jota on vaikka Jarmuschin leffoissa, on aika universaalia! Vaikka kyllähän jenkkileffan pikkukaupungin alkuillan kuollut apeus näyttää hurjasti mageemmalta kuin Raahen tammikuinen kävelykatu…

Putro puhuu ”persoonalarppaamisesta”, jota levyllä hyödynnettiin. Lähettäkää kuvia on osoitus siitä.

– Ronja pyysi tekemään biisin sellaisesta ihmisestä, joka on niin masentunut, ettei pääse sängystä ylös. Se oli ihan ulkoinen aihe, koska itselläni ei ole kokemusta syvästä, passivoivasta masennuksesta.

Sitä vastoin Kuka ulkoiluttaa koiran on biisi, johon Putro kirjoitti ”vähän vaihtoehtoista, ei kauhean kivalta kuulostavaa” tulevaisuuttaan. Laulun päähenkilö sairastuu syöpään.

– Toisen hahmon kautta on helpompi päästä lähelle omia tulevaisuusajatuksiaan ja pelkojaan. Se alkaa tuntua hetkittäin paljon todemmalta kuin oman elämäni asiat. Ja sitä paitsi muut ihmiset ovat paljon kiinnostavampia kuin minä. Mä en ole Henri Pulkkinen 30-vee Kalliossa vaan Samuli Putro 50-vee Käpylässä – onneksi ja ikävä kyllä!

Sattumalta juuri Henri Pulkkisen eli Paperi T:n nimeäminen on avain Putron raottamalle arvojen uudelleentarkastelulle.

– Kun Malarian pelko ilmestyi, kiinnitin huomiota levyn erilaiseen mieskuvaan. Läsnä oli tietty altavastaajuus: subjekti ei esiintynyt vahvana, vaan se pyöri vähän hukassa, kun nainen on lähtenyt tai sitä naista ei ylipäätään löydy.

Mutta eivätkö Zen Cafén monet laulut käsittele tismalleen samaa? Talo ja Piha ilman sadettajaa vaikka näin alkajaisiksi!

– Hahaa, väitätkö siis, että mä diggailin vain itseäni, kun diggailin Henriä? Se on täysin mahdollista!

Putro on aina ollut avoin omista kasvukivuistaan: käsitellyt, millaista on olla varhain kaljuuntunut rillipää, ja manifestoinut pohdintojaan Valkoisen heteron kaltaisiin, liki parodisiin otsikoihin. Tänä aikana, kun mieskompleksien yhteydessä puhutaan ties mistä inceleistä ja simpeistä, joiden seksuaalinen epävarmuus kasvaa poliittisiksi liikkeiksi, tuntuu tärkeältä kysyä Putrolta, ymmärtääkö hän tällaisia ilmiöitä.

– Kokemuksen tasolla käsitän kyllä sen turhautumisen ja väärässä paikassa olemisen tunnun. Mutta miten nuori mies siihen reagoi, on ihan toinen kysymys. Tuntuu halvalta ja epäreilulta lähteä ruokkimaan sitä tunnetta siltä pohjalta, että on tullut väärinkohdelluksi joidenkin ihmisten taholta. Aina löydetään joku vihollinen.

– Parhaimmillani voin tarjota kuuntelijan roolia. Mutta en koe olevani kovin erityinen. Kaikki havaintoni ovat yhden persoonan tekemiä. Ajattelen kuitenkin, että jos niiden kanssa pystyy olemaan avoin, eli kertomaan myös negatiivisista tunteistaan ja heikkouksistaan, saattaa osua johonkin kohtaan, jossa on jotakin tunnistettavaa kuulijan iästä tai sukupuolesta riippumatta.

Uudella levyllä on kappale Sydän hakkaa ahneesti. Sen orastava romanssi näyttäytyy lopulta aika androgyyninä, tarkoituksella. Tekstistä häivytettiin kertojahahmon ulkonäkökeskeisyys.

– Ehkä näin viisikymppisenä on ihan hyvä, jos miehen katse on kiinnittynyt perseen sijasta persoonaan. Kuka enää haluaa ruveta kuolaamaan, hah! Poplaulussa on helppo myös käsitellä sitä, miten ihastuminen ei ehkä kiinnity sukupuoleen. On täysin järjetöntä ajatella, että koska olen mies, voin ihailla laulussa vain naista!

Putro puhui vanhenemisesta myös Ylen Kutsuvierasmonologissaan. Hän arveli, ettei ketään kiinnosta hänen musiikkinsa 20 vuoden päästä, ja että se on hänestä ihan okei. Miksei hän näe itseään seitsemänkymppisenä artistina?

– Kyse on ehkä siitä, että suosioni ei ole valtavirtaa, eikä edes keskitasolla. Siitä huolimatta yllätykseni on iso ja vilpitön, että urani on jatkunut näinkin pitkään. On mielestäni vain järkevää ja kivempi suhtautua asiaan niin, että tää homma on koko ajan katkolla. Ja jos se sitten päättyy, en katkeroidu, vaan olen tyytyväinen siitä, mitä sain. Sitä paitsi en tykkää voittajan valokiilasta. Koen olevani altavastaajana parhaimmillani!

Teksti: Mikael Mattila
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/21.