”Lähden taas”, lauloi Jarkko Eve (s. 1963) Dingon riveissä sen vuonna 1984 ilmestyneellä ensialbumilla Nimeni on Dingo. Biisin nimi oli vahvasti enteellinen, sillä Eve lähti menestysbändistä vielä saman vuoden aikana kesken kovimman nousukiidon.
Järjettömältä kuulostanut päätös ei ollutkaan aivan älytön, sillä seuraavana vuonna ilmestynyt sooloalbumi Eve myi kultaa ja mahdollisti myöhemminkin yleisön kiinnostuksen. Mutta lähteminen on jäänyt porilaissyntyiselle muusikolle veriin. Hän ei ole jäänyt kiinni mihinkään elämänvaiheeseen, jos siltä ei ole tuntunut.
Sooloura on pistetty kylmästi tauolle moneen otteeseen eikä soittaminen edes suurimman nuoruuden idolin kanssa saanut häntä jatkamaan vastentahtoisesti. Lähteminen on kiinnostanut myös ihan konkreettisesti. Eve on asunut pitkiä aikoja ulkomailla, ja vaikka hänen elämäntilanteensa tuntuu nyt tasapainoisemmalta kuin koskaan, edelleen polttelisi käväistä esimerkiksi Intiassa.
Nyt miestä pitää kuitenkin Suomessa seuraavan sooloalbumin tekeminen, jota työstetään tuottaja Jimmy Westerlundin ja useiden yhteistyökumppaneiden kanssa. Levyn on määrä ilmestyä heinäkuussa.
Koska ja miten soittohommat veivät sinut mukanaan?
– Olin 12–13-vuotias, kun sain skitan ja vahvistimen. Hurriganesista ollaan lähdetty liikkeelle. Siinä näin sen näyn, että musta tulee rocktähti! Oli halu alkaa veivata kitaraa ja oppia soittamaan. Menin Porin musiikkiopistoon ja ajattelin mennä klassisille tunneille. Tynin Seppo sattui olemaan opettajana ja hiffasi saman tien, että tehdääs nyt silleen, että käyt hakemassa Johnny Winterin Captured Live! -levyn. Kuuntelet sen, tulet viikon päästä takaisin ja siirryt eri osastolle. Mun klassinen ura päättyi siihen.
– Palo oli voimakas musan tekemiseen. Koulunkäynti ei ihan hirveästi napannut. Meillä oli Rebel-niminen punkbändi vuonna 1978. Samoin Hyeena-niminen bändi, joka on itse asiassa tehnyt myös levyllisen matskua, mikä julkaistaan tänä vuonna. Korven Jallu, joka nykyään myy keikkoja Stupidolla, muisteli meidän ensimmäistä tapaamista. Mulla oli pleku tippunut lattialle ja se oli siitä hiffannut, että ”ooksä kitaristi, osaatsä soittaa jotakin?” Olin vaan pokkana heittänyt, että ”osaan, osaan”!
– Tuli punk-aikakausi, joten aloitettiin tietysti sillä. Oltiin Rockin SM-kisoissa vuonna 1979. Ei meillä kuitenkaan ollut niin hyviä biisejä, että oltais breikattu. 80-luvun taitteessa iski The Police. Tuli Jeve Kelaa ja ryhdyttiin tekemään vähän vaikeampaa musaa. Siinä oli Laaksosen veljekset Pepe ja Jippo.
Mac taisi olla ensimmäinen vähänkin Porin ulkopuoliseen tietoisuuteen tullut yhtyeesi, mutta kun se sai singlensä julkaistua, olit ehtinyt jo lähteä siitä.
– Sitä lähdettiin rakentamaan Pepen ja Jipon kanssa. Biisimateriaali ei silläkään ollut oikein riittävä ja tehtiinkin vaihto, kun Neumann tuli meriltä kitaransa kanssa. Sillä oli laulut valmiina. Jäbät sai siitä pari sinkkua aikaiseksi.
Oliko sinulla koskaan mitään varasuunnitelmaa, jos soittohommista ei olisi tullut mitään?
– Ei mulla ollut mitään varasuunnitelmaa. Se oli ihan itsestään selvää. Pääsin ysiltä ulos 5,9 keskiarvolla ja sieltä johonkin kauppakouluun. Syyslukukauden poissaolot oli 146 tuntia. Vedin siitä omat johtopäätökseni. Eiköhän tämä ollut tässä (naurua)!
Mutta kyllähän se kannatti, kun aika pian jo liityit Dingoon.
– Oltiin jo pistämässä pillejä pussiin hetkeksi aikaa, kun se Jeve Kelaakaan ei löytänyt sitä biisiä, jolla se olisi lähtenyt liikkeelle. Heitin kamat turhautuneena johonkin sohvan alle. Sitten jätkät oli perustanut Dingon. Nipa kysyi multa, että lähtisitsä soittamaan yhteen bändiin. En edes kysynyt mitä musaa, vaan sanoin, että ”joo, lähen!” Siitä Annikselle ekoihin treeneihin.
– Sitä kautta löytyi se oikea kombinaatio ja ne oikeat biisit. Päästiin sinne, minne oltiin vuosikausia haluttu. Tiedettiin, että jonain päivänä me breikattais.
Millaisena muistat tuon ajanjakson? Se on urasi kannalta merkittävää, mutta kovin kauaa se ei kestänyt.
– Se meni kivasti yli, kun kaikki meni ihan hulluille raiteille saman haastattelutien. Lähdin jo juhannuksena 1984. Levy oli ulkona ja tein yhden rundin. Taustalla oli koko ajan ajatus oman musan tekemisestä. Vaikka hieno valtatie oli just auennut, niin se ei ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Mun oli pakko palata yrittämään omaa tulemista, että saan sen omannäköisen musan ulos. Kasiviis tuli jo eka levy (Eve). En mä sitä ikinä ajatellut, että tää oli mahtava ponnahduslauta. Mä tein sen päätöksen ihan sydämellä ja intuitiolla. Näin vain pitää tehdä.
– Kyllähän se mun juttu olisi voinut olla täydellinen floppikin. Ettei se olisikaan kantanut. Tai että sieltä ei olisi tullut mitään materiaalia. Sain kuitenkin tehtyä kolme levyä (debyytin lisäksi Laulava muukalainen 1986 ja Saura 1987), jotka antoi sen tunteen, että nyt se on tehty.
Nimeni on Dingo -albumilla on kuitenkin yksi tekemäsi ja laulamasi biisi Lähden taas. Oliko missään vaiheessa esillä vaihtoehto, että olisit saanut enemmän laulujasi esille sen riveissä?
– Oli se ehdottomasti optio. Ekan levyn suhteen kyse oli siitä, että ne biisit oli jo olemassa ja valmiita. Jos oltais tultu kimpassa Kerjäläisten valtakunta -levylle, niin varmaan oltais haettu myös mun biisejä. Ei Neumann ollut koskaan millään tavalla kateellinen, että vain hänen biisit kävisi siihen.
– Vuonna 2005 kun tehtiin se Purppuraa-levy, niin siinä oli pari mun biisiä, joista toinen oli mun laulama. Ihan niin kuin Lähden taas Dingon ekalla levyllä.
Kultaa myynyt ensimmäinen soolosi kuitenkin oli menestys. Silloin sinulla varmasti olikin vapaat kädet toteuttaa itseäsi rajoituksetta?
– Sain ehdottomasti. Mulla oli visio, että siinä pitää olla jotain elementtejä, jotka ei ole ihan tyypillisiä. Niitä etsittiin soundimaailmasta, ja siinä oli erilaisia soittajia mukana. Vähiten siinä oli kysymys siitä, että huomio kiinnittyisi minuun, vaan kyllä siinä koko ajan oli kysymys musasta. Niin kuin on tänä päivänäkin. En mä nytkään tee musaa ajatuksella, että itse olisin esillä. Mua kiinnostaa, miltä biisit soundaa ja miten niille käy.
– Saura oli jo tosi vaikea levy, jossa sain viedä sitä omaa visiota vieläkin kauemmas. Siinä vaiheessa levy-yhtiö varmaan raapi päätään epäkaupallisten biisien kanssa. Ymmärrän sen ihan täysin, mutta sain musiikillisesti toteuttaa itseäni. Saatiin hieroa ja esituottaa. Resurssit oli silloin hyvät.
Mitä elämässäsi tapahtui Sauran jälkeen, kun uutta musiikkia ei enää tullutkaan? Itsensä etsimistä?
– Kyllä siinä sitä oli. Kun katson tätä pitkää janaa, mulla on aina ollut elämässä aikakausia, että pitää palautua, tankata, keksiä itsensä uudelleen ja ennen kaikkea elää. Mä tarvitsen musan tekemiseen aina elämää alle ja tosi vahvan motivaation.
– Ne vuodet oli niin totaalisia, että oli pakko lähteä vetämään happea ja miettiä. Kun vuonna 1988 lähdin vuoden reissulle Aasiaan, niin kyllä mulla oli ajatus, että palaan nopeammin. Että otetaan välihappea ja palataan rikospaikalle.
– Kun siltä reissulta palasi Suomeen, niin edessä oli muutto Porvooseen, josta hankin liikepaikan. Ajattelin että olisi kivaa hommaa myydä koruja ja paikallisia käsityöjuttuja. Kesästä jouluaattoon asti tehtiin sitä, sitten lähdettiin ulkomaille ja oltiin siellä toukokuuhun asti. Tuotiin maailmalta hienoja asioita ja pistettiin taas puoti auki. Yhtäkkiä siitä aukesikin elämäntapa hetkeksi aikaa, kunnes siihen elämäntapaan tuli vaikuttamaan Henry Aaltonen. Remu on ollut monta kertaa mun elämässä suunnannäyttäjä.
– Tutustuin Remuun, ja se katseli, että toi jätkä painelee menemään tuossa nyt haahuillen. Se oli kasaamassa sitä Remu Plays Hurriganes -kuviota ja sanoi, että sähän voisit lähteä kepittämään toiseen laitaan. Sehän toimi, tehtiin 50 keikkaa. Äänitettiin pari livelevyä, joista toinen Tavastialla ja toinen Maarianhaminassa.
Siitä pian syntyikin pitkän tauon jälkeen Kuun poika Luca -albumi vuonna 1995. Syttyikö inspiraatio vain siitä, että pääsit jälleen soittamaan?
– Jos mä työnnän itseni siihen maailmaan sisään, niin se nappaa mut mukaansa. Näin siinä on käynyt monta kertaa. Näin siinä kävi nytkin. Ne solut aktivoitui mussa. Lähdin bändistä veke uutenavuotena 1994, mistä Remu ei hirveästi digannut. Hän kertoo, milloin lähdetään.
Oliko outoa soittaa rakkaita lapsuuden suosikkibiisejä oman idolin kanssa?
– Se oli aika erikoinen hetki, kun vedät jotain Crazy Daysia ja katsot taakse, että tuossa on nyt se sama jäbä, jonka keikalla mä päätin, että musta tulee rocktähti.
Suomen musiikki-ilmastossa oli paljon muuttunut tultaessa 1990-luvulle. Jäikö Kuun poika Luca aikakautensa varjoon vai oliko elämäntilanteellasi myös tekemistä asian kanssa?
– Olin tehnyt just sitä mitä haluan, eikä yhtään mietitty sitä, kiinnostaako se ketään. Oli aallonpohja sentyyppiselle rockmusalle. Aikakone ja sellaiset bändit pisti ladot täyteen.
– Mulla musassa tärkeintä on se oikea energia, se hetki, kun lähden sitä tekemään. Voin ihan hyvin olla myös tekemättä musaa, voin lähteä ihan tuosta vain matkustelemaan. Just laitoin viestiä Pellelle (Miljoona) Goaan, kun mulla on yksi biisi johon haluan sen fiittaamaan. Tuli ihan järjetön matkakuume!
Eli jos et tekisi musiikkia, olisit koko ajan reissun päällä?
– Kyllä mä mielellään olen. Olen aika vähän kunnianhimoinen. Mulla ei ole missiota, että pitäisi saavuttaa koko ajan jotain todella merkittävää. Tykkään myös olemisen tilasta. Ei ole pakko vakuuttaa muille tai itselleen mitään. Olen tyytyväinen tilaani, että sieltä löytyy on- ja off-vaihde.
Tämä liittynee myös siihen, että sinulla ei ole ollut vaikeuksia toimia myöskään ”pelkästään” bändin jäsenenä? Remu Plays Hurriganes -vaiheen lisäksi olet ollut myös Dave Lindholmin Redclouds-projektissa.
– Voin olla hyvien liiderien kyydissä. Ei mun tarvitse liidata. Olen ollut Maijasen levyllä, Pellen levyllä, Hurriganesin levyllä, Daven levyllä… Ganes on ainoa, jonka kanssa lähdettiin rundille, muut on olleet visiittejä.
2000-luvulla palasit ehkä hieman yllättäen uudelleen aktivoituneeseen Dingoon.
– Muutin vuonna 2000 Tampereelta takaisin Poriin. Neumann oli myös tullut sinne stadista. Törmättiin aika nopeasti ja jollain kokoonpanolla me käytiin Tallinnassa soittamassa joku uudenvuoden keikka. Tehtiin yksittäisiä juttuja ja pätkä duokeikkoja kimpassa. Se tuntui taas imaisevan mukaansa. Alettiin suunnitella, että pitäisikö tässä tehdä levy, joka sitten 2005 julkaistiin.
– Oli kulunut tarpeeksi aikaa. Oli mennyt se parikymppiä ja alkoi tuntua, että mikä ettei sitä voisi testata.
Oliko alun perinkin ajatuksena, että Dingon puitteissa tehdään myös uutta musiikkia?
– Kyllä se aika nopeasti siihen tuli. Mua ei pelkkä historiikkirundi olisi kiinnostanut. Pitää olla aitoa motivaatiota, mikä syntyy siitä kun mennään studioon ja tehdään uutta musaa. Tajuttiin jo siinä kohtaa, että niin paljon on vettä virrannut siinä välissä, että ne aikaisemmat biisit on tulleet ikonisiksi. Meillä käy rollingstonesit joka tapauksessa. On tosi vaikea saada uusia biisejä ihmisten mieliin, että ne koskaan nousisi samalle tasolle.
Millaiseksi biisintekijäksi näet itsesi? Mitä ja millaista tunnelmaa etsit musiikkia tehdessäsi ja mitä haluat sillä kuulijoillesi sanoa?
– Kyllä noi neljä soololevyä on syntyneet hyvinkin ajattelematta. Nyt huomaan miettiväni tätä levyä tehdessä sitä, että kun on tehnyt niin monta paskaakin biisiä tässä matkalla ja kun tulee tällaisen ajanjakson takaa takaisin sisään, niin ei tässä millään seiskan biiseillä päästä laiturista edes irti. Biisit pitäisi olla tosi hyviä. Ei olla mietitty sitä, päästäänkö tällä radioon, vaan sitä, millainen energia siinä on. Onko biisi ehjä, onko se messageltaan sellainen, mitä haluan tuoda siihen musaan, onko se energisoiva? Täytyisi olla eteenpäin kaatuva, voittava tunne.
Miltä uuden levyn tekeminen on tuntunut pitkän tauon jälkeen?
– Tosi hyvältä. Silloin kun aloitin runsas kaksi vuotta sitä tekemään, tein sille tilan elämässäni ja tiesin, että nyt se synnytetään. Olen lähtenyt siihen määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti.
– On kiva, että nyt tullaan sinkku kerrallaan. Se sopii ihan hyvin mulle. Oli kiva, että kahden vuoden jälkeen saatiin nyt tuubi auki.
Kyllähän tuosta toistaiseksi ainoasta uudesta julkaistusta Löytötavaraa-biisistä kuuluu tietynlainen näyttämisen halu. Haluat olla nykyajassa etkä menneisyydestään tunnettu tyyppi?
– Sitä takavuosien kaveria ei enää ole. Tässä on keksinyt itsensä jo moneen kertaan. Siellä on ehkä vähän sitä samaa soundia laulussa mukana, mutta ei mua kiinnosta lähteä tekemään mitään kasarilevyä. Olen paljon kiinnostuneempi tästä päivästä kuin mistään muusta päivästä mun elämässä.
Millainen olet nyt verrattuna siihen takavuosien kaveriin?
– Elämänkokemusta ja itsetuntemusta on tullut paljon lisää, ei pelkästään elämänkoulun kautta, vaan olen opiskellut psykologiaa ja paraikaa terapiaopintoja. Ihmisyys ja ihminen on aina kiinnostanut mua. Paljon tässä on tullut tehtyä inventaariota myös itsestään. Mikä minä olen, mitä haluan ja miksi olen täällä? Kysymyksiä, joita me kaikki pyöritellään.
– Varmaan ne muutokset liittyy vuorovaikutustaitoihin, tunneälytaitoihin, oman persoonan ymmärtämiseen ja muihin tasapainoasioihin. Vaikka olen edelleen hyvin inspiroituva, en ole ehkä niin impulssiherkkä kuin aikaisemmin. Kun kilsoja tulee lisää, aletaan siirtyä kuninkuussarjaan, siihen leijonien sarjaan. Ne voi loikoilla siellä puun alla ja nuoleskella huuliaan. Ne näyttää vähän laiskoilta, mutta sitten ne vaan iskee, vaikka ei sen kummemmin enää pöyhistele ja röyhistele. Ehkä sellainen rauha ja vakaus on tullut munkin osakseni. Oman elämän tarkoituksen ja oman polun kulkeminen on selkeämpää kuin koskaan.
Liittyykö tämä itsetutkiskelu myös musiikkiisi? Löytötavaraa-kappaleen tekstin voi tulkita sisältävän omaelämäkerrallisiakin kokemuksia.
– Kyllä se sillä tavoin liittyy musantekemiseen, että haluaa että biisit olisi ehjiä, ymmärrettäviä ja koskettavia. Musa on taidemuoto, joka tosi nopeasti liikuttaa suuntaan tai toiseen. Hyvä biisi nostaa, lohduttaa, tietynlainen biisi saa meditatiiviseen tilaan. On niin monta tunne-elämään vaikuttavaa väylää ja pistettä, johon se voi osua.
– Tietynlaiset arvot ja kokemus tulee siinä näkyviin. Se energia kuvastaa mun tyypillistä tapaani olla nyt olemassa. Olen mieluummin energisoiva kuin alaspäin vetävä. Olen sinut elämäni ja sen oman polkuni kanssa. Tuossakin biisissä on joo omakohtaista, ei kaikki suinkaan, mutta se alkaa lauseella ”Hei hei pieni poika / sulla ei isää edes oo”, niin joo, isättömyys on mun kokemukseni, jonka olen käynyt läpi. Samaan aikaan tuon esiin biisin lopussa, että ”Maailma on kaunis ja vihdoin mä sen näen / Me surkeat orpolapsetkin se itse päätetään / Kuinka meille lopulta käy / Meille hienosti vielä käy.”
– Olen tajunnut jo kauan sitten, että oli se kokemus mikä tahansa, niin on aina mahdollisuus valita se väylä, tapa ja asenne, millä lähteä toipumaan tai menemään eteenpäin. Olen tehnyt jo aikapäiviä sitten päätöksen, että mä en kuulu uhrien porukkaan.
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/23.