”Tuulikello on ulos ripustettu idiofoni, joka pitää helisevää ääntä liikkuessaan tuulen voimasta”, kertoo Wikipedia. Nuoruuteni rovaniemeläisessä lähiössä niitä oli omakotitalojen pihoilla paljon. Ehkä vuonna 1965 Torniossa syntyneellä Markku Impiöllä, Kaija Koon entisellä puolisolla ja lauluntekijäkumppanilla, on samanlainen kokemus. Voi kai sellainen olla helsinkiläisessä lähiössä varttuneella Kaija Koollakin. Tuulikello-menestysalbumin nimikappale on merkitty heidän yhteiseksi tekstikseen, Impiö sen on säveltänyt kuten muutkin Koon tuolloiset hitit.
Tuulikello liittyy ennen muuta buddhalaiseen perinteeseen, ja sen on uskottu houkuttelevan hyviä henkiä. Jotain ajatuksesta on ehkä kulkeutunut rovaniemeläiselle omakotialueellekin. Lapinrinteellä sai iltaisin ja öisin kulkea aika lailla rauhassa, ja noihin mietiskelyn ja maailmanluomisen hetkiin teini-ikäisenä yhdistän tuulikellon helinän. Siinä oli jotain toismaailmallista, vaikka noille pystykorvien kansoittamille pihoille sijoitettuna se tavallaan banalisoitui. Joka tapauksessa minun on aina ollut helppo päästä siihen tunnetilaan, jota Kaija Koon Tuulikello tuntuu tavoittelevan.
Biisissä tuulikello edustaa lapsuuden turvaa, mutta myös taikaa. Kertoja muistelee peiton alla iltaisin koettuja hetkiä, joita sen hiljainen soitto säestää. Peiton reunat ovat maailman ääret, mutta maailma on silti suuri ja jännittävä: kaikki kokematta, kaikki näkemättä, magiaa jäljellä. Kokemus on pienen lapsen, mutta muutettavat muuttaen sama kuin minulla teininä. Sen vastakohtana kertojan aikuistuessa maailma paradoksaalisesti kutistuu, ja hänen suhdettaan tähän prosessiin leimaakin yllättävän syvä pessimismi: ”Menin moneen näytelmään / muttei niistä rooleista minulle istunut yksikään.”
”Maailmassa paha saa aina palkkansa / ja moni palkalla pärjäilee”, kuten kappaleen klassisessa säeparissa todetaan. A1-luokan Kaija Koo -aforismi, vaikkei ehkä kestäisikään tarkan kustannustoimittajan luentaa. Joka tapauksessa se on hyvin kyyninen toteamus maailmasta. Nimenomaan aikuisten maailmasta, sillä tuulikellon helistessä, vaikka sitten vain vertauskuvallisesti, on edelleen mahdollista palata lapsuuden taikamaailmaan ja olla ”hetkisen ajasta irrallaan”. Se voi olla tarkka kuvaus mistä tahansa seesteisestä hetkestä, oli kyse sitten luovasta inspiraatiosta tai yhdessäolosta rakkaan kanssa. Tällöin kertoja siirtyy ajallisesta ajasta ”oikeaan aikaan”, ja ajatuksessa kieltämättä on jotain buddhalaissävyistäkin. Tuulikellon hiljainen helinä on mahtikäsky, joka johdattaa tarpeelliselle matkalle nihkeästä ajallisesta euforiseen ajattomaan.
On kliseistä mutta epäilemättä oikeaankin osuvaa rinnastaa Kaija Koon läpimurto- ja kultakausi Suomea samaan aikaan riepotelleeseen lamaan. Tämä on vaikeiden vuosien lohtumusiikkia, jolla on vähintään assosiatiivinen yhteys myös 90-luvulla kultakauttaan eläneeseen new age -kulttuuriin ja sen musiikillisiinkin ilmenemismuotoihin. Mutta sen suosion salaisuus nimenomaan ei selity pelkästään usvaisella romantiikalla, vaan musiikki on toisella jalalla vankasti kiinni todellisuudessa. Koo ja Impiö löysivät parhaissa teoksissaan täsmälleen oikean tasapainon korkealentoisuuden ja maanläheisyyden välillä: siellä on pseudofilosofian seassa aina jokin rehellisen rempseä fraasi, joka maistuu aikuisen ihmisen suoralta puheelta.
Samoin biisien musiikillinen muoto hahmottuu jossain siellä iskelmän, poprockin ja Mike Oldfieldin välimaastossa, jossa tähtitaivas on ehkä maalattu karaokebaarin kattoon, mutta on kuitenkin tähtitaivas. Tuulikello-biisiä johdattava muovisen kuuloinen kitarariffi on korvamatoelementti, mutta sopii tarkemmin ajatellen hyvin siihen, mitä tekstillä koetetaan sanoa. Tuulikellon helinän jäljitteleminen olisi ollut vain kerrosta kerroksen päälle ja banalisoinut keitosta asteen verran liikaa.
Tällaisten rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen on tärkeä osa Kaija Koon parhaan tuotannon pysyvää vetovoimaa.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/22.
