Hukkuneen neidon siniset silmät huumasivat 1990-luvulla J. Karjalaisen – tai ainakin hahmon nimeltä J. Karjalainen

Niko Peltonen käsittelee tuoreimmassa Martti Luther ja muovipussi -artikkelissaan J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät -kummitustarinaa vuodelta 1998.

Gösta Sundqvistin ohella J. Karjalainen on aina ollut suomirockin supertähdistä se, jonka visio lauluntekijänä on kiinnostanut eniten. Molempien tapauksissa vasta tuotannon karttuminen ja suosion eskaloituminen auttoivat ymmärtämään, mitä oikeastaan oltiin tekemässä.

On mielenkiintoista todeta, että herrojen lähestymistavoissa on yhtäläisyytensä, mutta isoja ovat erotkin. Sundqvist oli johdonmukainen ulkopuolelta havainnoija, mutta Karjalainen on leikkinyt autofiktiivisyydellä, J. Karjalais -hahmolla.

Tämä juonne on hänen tuotannossaan ollut alusta asti, mutta nousi hiljalleen levy levyltä selvemmin pintaan: vuoden 1988 hitti Merenneitoni ja minä on kenties ensimmäinen selvä esimerkki kappaleesta, jonka kertoja on J. Karjalaista muistuttava keikkaileva suomalainen rocktähti.

Eikä sellaista persoonaa tietenkään oikein voikaan ottaa ennen kuin on vakiinnuttanut asemansa. 90-luvun keski-ikäistyvä ja supersuosionsa betonoinut Karjalainen alkoikin käyttää tällaisia rooleja yhä useammin.

Laura Häkkisen silmät on suosikkilevyjäni Karjalaisen tuotannossa. Kenties levy ilmestyi omalta kannaltani oikeaan aikaan, eräänlaisen vapauden kesän alkajaisiksi, taustoittamaan elämääni muokanneita tapahtumia. En ollut mikään erityinen Karjalaisen fani, mutta tätä albumia tuli kuunneltua paljon. Jo silloin parikymppisenä oli helppo tajuta, miten J. pelasi omaelämäkerrallisuuden ja puhtaan tarinoinnin välisellä kentällä monin sävyin. Perhetapahtumat, sukuhistoria ja kirjallisuuden ja rokkenrollin mytologia rakentavat kesäiseltä kuulostavalle levylle oman maailmansa, jossa vakava ja kevyt kohtaavat jotenkin täydellisessä suhteessa.

Karjalaisen taide on sitaattitaidetta, ja Laura Häkkisen silmät -nimikkokappale lienee sitä otsikostaan lähtien. Se viitannee Irvin Kershnerin elokuvaan Eyes of Laura Mars vuodelta 1978. Tosin kappaleen suomalaiseen juhannusmaisemaan sijoittuva tarina ei liity amerikkalaiseen psykologiseen trilleriin kai mitenkään. Karjalainen on aina ollut harakka, joka poimii ilmauksia tienpientareilta.

Sen sijaan teksti ammentaa urbaaneista legendoista ja Lauri Simonsuuren myyttiaineistoista ja sekoittelee näistä persoonallisen kauhutarinan, joka sijoittuu omaelämäkerralliselta vaikuttavaan ympäristöön: maaseudun tanssilavalle joskus 80-luvulla, Karjalaisen bändeineen niitä lavoja itse jo kiertäessä.

Juhannuskeikalle ”Järvilavalle” bändeineen saapunut kertoja kohtaa jo paikalle tultaessa maailman sinisimmillä silmillä siunatun kansallisromanttisen tytön, joka on tietysti liian kaunis ollakseen totta. Kertoja – Karjalainen! – on ilmeisesti jo suurempikin tähti, koska tuntuu niin yllättävältä, ettei tyttö ole edes kuullut hänen nimeään ja epäilee, mahtaako moinen juippi missään bändissä soittaakaan. Romanssinpoikanen saadaan silti alulle, ja kertoja saa sovittua kohtaamisen keikan jälkeen laiturinpäähän. Keikan aikana hän ei osaa kuin miettiä sinisilmiä ja suhtautuu sen jälkeen aika yliolkaisesti nimmarinmetsästäjiin, koska odottaa vain tyttöään.

Mutta ei tätä kuulu, ja kansanperinteen kummitustarinan täydellisesti hanskaava Karjalainen pistää kertojansa kuulemaan kammottavan totuuden ”vanhalta järkkäriltä”, joka on ehtinyt kymmenen vuoden aikana nähdä muutaman muunkin ihastuneen ”järveen kesken tanssien” hukkuneeseen Laura Häkkiseen. Joka vuosi on joku häneen langennut.

Karjalainen ei olisi Karjalainen, jos kummitusjuttu olisi vain kummitusjuttu. ”Niin sinisinä järven veet ei ole koskaan loistaneet kuin loisti silmät Laura Häkkisen”, kertoja haikailee.

Kansallisromantiikka, rokkenroll ja maailman sinisimmät taivaat ja silmät ovat myyttejä kaikki. Sellaisia ihanteita, joita jahdataan eikä koskaan saada kiinni.

Siihen jahtaamiseen on J. Karjalainen uransa lauluntekijänä käyttänyt ja hyvin onkin.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/21.