Kimppakivaa pirun ja sen isoäidin kanssa – Miljoonasateen sanoitukset osaavat myös hätkähdyttää

Niko Peltonen perehtyi Miljoonasateen merkillisen Käärmeenkantaja-albumin (1994) saloihin Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassaan vuonna 2019. Tällä levyllä Heikki Salo ei todellakaan pidätellyt teksteissään.

Kaikista suurta kaupallista suosiota saavuttaneista suomirock-bändeistä on Miljoonasade varmasti se, jonka tunnetuimpien kaljabaarihittien ja kunnianhimoisimpien kokeilujen ja synkistelyjen välillä on pisin välimatka. Mikko Lundellin bändihistoriikki valaisee tätä kahtalaisuutta kiinnostavasti. Yhtye tuntuu jossain määrin arvottavan uraansa menestyksen kautta. Silti se teki varsinkin alkuvuosinaan säännöllisesti ratkaisuja, jotka sotivat tätä ajattelua vastaan.

Syksyllä 1994 ilmestynyt Käärmeenkantaja, bändin kahdeksas studiolevy, on äärimmäisin esimerkki tästä. Välttämättä kaikki sen musiikilliset ratkaisut eivät ole erityisen radikaaleja, mutta ei se sisällä ilmeisiä radiobiisejäkään. Tekstit käsittelevätkin sitten miehisen sukupuolivietin ja tunne-elämän arveluttavampia alueita, purkavat kulkuripoika-myyttiä tai esittävät suoranaisen kapitalismin dekonstruktion (upeasti orkestroidussa Merestä löytynyt -klassikossa).

Käärmeenkantaja on ilmeinen lamalevy. Heikki Saloa tämä aihepiiri kiinnosti varmasti alusta alkaen, siitä todistaa jo ysärilaman alkumetreillä julkaistu Meitä jyrätään -klassikko. Se edustaa populistista näkökulmaa lamaan. Mutta noin isojen yhteiskunnallisten mullistusten kuvaaminen edellyttää usein tiettyä etäännyttämistä. Se oli Salollekin mahdollista vasta tovin kuluttua. Vuosi 1994 oli oikea aika. Lama oli vielä tosiasia, Ahon hallitus yhä vallassa, mutta tapahtunutta saattoi jo analysoida.

Käärmeenkantaja on oikeastaan ainutlaatuinen levy tuon ajan suomirockissa. Muut olivat joko kiinni arjessa tai kirjoittivat omaa fantasiamaailmaansa. Käärmeenkantaja onnistuu molemmissa. Se myi tietysti siihenastisista Miljoonasade-levyistä vähiten, ja tämän perusteella bändi kai sitä itse vieroksuukin. Salo tuntuu pitävän sitä tekorankkana.

­Tämä tiivistynee levyn puolenvälin tienoilla kuultavaan kappaleeseen Piru ja sen isoäiti, joka ei ehkä ole Miljoonasateen musiikillisesti paras esitys, mutta kylläkin sen yllättävimpiä ja tekstillisesti tykittelevimpiä teoksia. Kuulemma kappale oli soitettu levy-yhtiön kesänpäättäjäisjuhlissa, ja vieraat olivat alkaneet nikotella siinä vaiheessa, kun kivan suosikkibändin kiva laulaja laulaa aasin kusen juomisesta suoraan pyllystä.

Se on vain yksi kappaleen upean övereistä kielikuvista. Aika vastaansanomaton on jo alku:

Mä kittasin kuudetta päivää akvaviittiä helteessä / pienen hotellin terassilla jossain Juudaksen perseessä.

­Sitten tilanne eskaloituu:

Äkkiä kilahti respan kello / Minä ovelle horjuin ja näin / sekasikiön sian ja kääpiön / päässään nikita väärin päin.

Eikä groteski ilottelu tähän huipennu. Ennen kappaleen loppua on minäkertoja päässyt osaksi threesomea pirun ja tämän isoäidin kanssa, ja isoäiti on kehaissut muukalaisen haaroista löytyvää mahtavaa sauvaa. Lopussa kertoja jää ryyppäämään lisää, kun piru hoveineen kiiruhtaa eteenpäin. ”Vie piru terveiset Suomeen”, hän huutaa, ja siinähän Salo ankkuroi houreensa sen todelliseen viiteympäristöön.

Eli miten tämä liittyy lamaan? Siten, että suomalaista mentaalihistoriaa tarkasteltaessa ysärilama oli absurdi kokemus, joka käänsi kaikki totunnaisuudet ylösalaisin. Olemme yhtäkkiä siirtyneet Liisan peilimaailmaan, jossa kaikki ei ehkä ole mahdollista, mutta ainakin se on, mikä oli ennen mahdotonta. Suomessa vasta 1990-luvun alku katkaisi sodanjälkeisen, jo ikuiselta tuntuneen nousukauden ja elintasokehityksen.

Piru ja sen isoäiti ilmentää tätä monella tavalla. Musiikki on rujoa grungea. Viitekehys on kaamean paniikkihumalan. Jos on kuudetta päivää päissään helteessä, on akvaviitti kai pahin mahdollinen juomavalinta. Ääriviivat sumentuvat ja yksityiskohdat vaihtavat paikkaa. Näkyjä alkaa esiintyä. Seksi ja kuolema lähestyvät toisiaan, kuten aina jommankumman ollessa vahvasti pinnalla.

Laulun minäkertoja edustanee myös irvikuvaa kasinokapitalisteista, jotka saivat siirrettyä pikavoittonsa laman tieltä veroparatiiseihin.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/19.