Kolme tuntia Meshuggahin kotiluolassa


Miten teknisen deathmetallin ruotsalainen uudistajabändi todella tekee musiikkiaan?
Miten sen jäsenet suhtautuvat statuk­seensa arvostettuina muusikkoina? Ja treenaako huippurumpali Tomas Haake koko ajan?

Sunnuntain vastaisena aamuyönä satanut hentoinen lumivaippa peittää Spångan uneliasta lähiötä Tukholman laitamilla. Idyllisen puutaloalueen ja ilmeeltään karumman teollisuusalueen väliin on vedetty tie. Teollisuusalueen puolella sijaitsee 1970-lukuinen kaksikerroksinen rakennus, jota kohti astelee kädet taskussa ja niska aavistuksen kyyryssä kookas mies. Yllään hänellä on vihreät reisitaskuhousut, musta Adidas-huppari ja tummansininen anorakki.

Sieltä tulee Tomas Haake, Meshuggahin 36-vuotias rumpali. Modernin metallin avainmuusikoihin lukeutuva kaveri kättelee reippaasti, astahtaa ohitse pari rappusta ylös, avaa oven ja kutsuu sisään.

Olemme Fear & Loathing -studiolla, Meshuggahin päämajassa. Haake ottaa takkinsa pois, laittaa sisätossut jalkaansa ja osoittaa lattialla lojuvia sinisiä Crocs-sandaaleja.

– Pistä nuo jalkaan, lattia voi olla vähän kylmä. Katsotaanko paikat?

Meshuggah on hallinnoinut kaveribändinsä Clawfingerin kanssa rakennuksen yläkertaa jo pidempään ja saanut hiljan vuokralle myös ala­kerran. Yläkerrasta löytyy Haaken toimisto, Meshuggah-kitaristi Fredrik Thordendalin työhuoneena palveleva tarkkaamo, pienehkö soittotila, parvin ja sänkysohvin varustettu majapaikka, keittiö sekä Clawfingerin Jocke Skogin työhuone.

– Tuossa pikku huoneessa treenasimme vuosia, vaikka sinne ei oikein kunnolla mahdu kuin minun settini, Haake hörähtää osoittaen tarkkaamon ikkunan taakse.

Nyt tilanne on parempi, sillä alakertaan on hiljan valmistunut studion soittotilanakin käytettävä lähes sataneliöinen ikkunallinen treenikämppä. Nurkassa seisoo Haaken korskea Sonorin tuplabassarisetti. Samasta kerroksesta löytyy soitinvarasto ja Meshuggahin laulajan Jens Kidmanin työhuone, jossa on tietokonepöydän lisäksi jokunen kuntosalilaite.

– Tähän käytävän päähän jäi vähän tyhmä tila, joten duunaamme tuohon lattiakorokkeelle paikan isolle sohvaryhmälle ja laitamme seinälle ison telkkarin. Baaritiskiä onkin jo alettu rakentaa tuohon, rumpali viittaa.

Hetken kuluttua on aika palata ylös, istahtaa keittiöön ja laittaa kahvi porisemaan. Haake on erittäin tyytyväinen omaan paikkaan, josta käsin voi hoitaa kaikki yhtyeeseen liittyvät asiat.

– Meshuggah on nykyään myös yhtiö, ja minä hoidan kirjanpidon. Vaikka emme ole olleetkaan ulkoapäin katsoen aina niin aktiivisia, tämä on ollut minulle jo pitkään ihan nonstop-homma. Ja samoin nykyään myös muille. Meillä oli joitakin sivuduuneja vielä 90-luvulla, mutta ei enää.

Nimenomaan Spångasta on muodostunut pikku hiljaa Meshuggahin ominta reviiriä. Haake, Thordendal ja Kidman asuvat kaikki 6–7 kilometrin päässä studiolta. Basisti Dick Lövgren majailee edelleen kotikaupungissaan Göteborgissa, ja toinen kitaristi Mårten Hagström palasi hänen ja Haaken kotikulmille Örnsköldsvikiin.

– Täällä on kallista asua, mutta kotiseudulle pohjoiseen en voisi palata, Haake toteaa. – Se paikka on niin pieni, että ahdistuisin. Tuleva vaimoni on myös tukholmalainen, joten siksikään muutosta ei tulisi mitään. Mutta ymmärrän kyllä Mårtenia; hän sai sieltä ison talon samalla rahalla, joka olisi täällä riittänyt pieneen kaksioon. Hän ja Dick asuvat sitten usein täällä studiolla, kun tulevat Tukholmaan.

– Jens osti talonsa puolitoista vuotta sitten, ja samoin on myös Fredrikillä oma talo. Hän ja niin ikään tukholmalainen vaimonsa Petra saivat muuten pari viikkoa sitten tyttären. Ensimmäinen lapsi Meshuggah-leirissä.

Modo-jääkiekkojoukkueesta tutun Örnsköldsvikin ohella Meshuggahin juuret ovat pohjoisessa Uumajan kaupungissa. Haake ei kaipaa pohjoisesta oikeastaan mitään, ellei sitten kalojen narraamista.

– En tiedä, olisiko siihen enää aikaa, mutta siellä asuessani kalastin todella paljon.

Kotoisan lämpimästä taustasta ja nykyisestä turvallisesta kehyksestä riippumatta Thordendal, Hagström, Haake, Kidman ja Lövgren  tekevät kokeellisinta brutaalia musiikkia, mitä Euroopasta on kenties koskaan tullut.

Vuonna 1991 ensimmäisen albuminsa julkaisseen ja nelisen vuotta aiemmin perustetun Meshuggahin tekninen ja äärimmäinen deathmetalli on innoittanut lukuisia muusikoita yli genrerajojen. Silti Haake yrittää ottaa asiat asioina ja jättää ylistyslaulut omaan arvoonsa.

– Totta kai on hienoa kuulla bändiään kehuttavan, mutta minusta on tervettä olla kuuntelematta niitä juttuja liikaa. Sitä paitsi, jokunen vuosi sitten oli trendikästä sanoa kuuntelevansa Meshuggahia. Todella yllättävät, kuuluisat muusikot nimesivät meidät innoittajakseen. Meille jäi vähän epäselväksi, olivatko he koskaan edes kuulleet Meshuggahia.

– Kiinnostavaa on myös se, miten meille annetaan levyjä ja sanotaan: ”Älkää nyt suuttuko, mutta me vähän pöllittiin teiltä juttuja”. Sitten kun levyn laittaa koneeseen, mikään ei muistuta meistä! Sitä miettii, miten ihmiset meidät oikein kuulevat. Useimmiten ne ovat niitä stop/go-bändejä, jotka lätkivät riffinpätkiä peräkkäin ja kaahaavat menemään. 90-luvun lopulla Italiassa oli muistaakseni By Nature -niminen kikkailu­porukka, joka riuhtoi hankalissa tahtilajeissa. Ihan kuuntelukelvotonta, ei mitään flow’ta. Ja omasta mielestään he kuulostivat meiltä. Me olimme: ”Mitä helvettiä? Ovatko nämä tyypit aivan kamoissa?”

Haakea itseään pidetään yhtenä metallin tärkeimmistä rumpaleista, eikä Pohjoismaista heti tulekaan mieleen ketään yhtä vaikutusvaltaista rockin puolella toimivaa tai toiminutta lyömäsoittajaa. Hän ottaa kehut vastaan ja vaihtaa huuleen uuden nuuskatyynyn.

– Ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavalla. Ymmärrän, että tyylimme tehdä asiat omalla tavallamme on inspiroivaa. Ymmärrän myös, miten ilmaisumme tietty teknisyys vetoaa joihinkin. Ei ole salaisuus, että Meshuggah perustuu rytmille pikemmin kuin melodioille. Ja se on aika harvinaista, mutta…

– Jos treenaisin enemmän ja kehittäisin itseäni aktiivisemmin, arvostaisin kauniita sanoja varmasti enemmän. Mutta minulla on pitkiä periodeja, joiden aikana en pidä itseäni rumpalina ollenkaan. Koen usein olevani pelkkä toimistorotta. Minulla ei ole enää mitään säännöllistä treenirutiinia. Pisimmillään olin jokunen vuosi sitten soittamatta melkein vuoden.

Nytkään Haake ei ole ”jotain naurettavia Mårtenin kanssa vedettyjä puolen tunnin muka-treenejä lukuun ottamatta” kunnolla istunut settinsä taakse viime kesän festivaalikeikkojen jälkeen. Siinä vaiheessa Meshuggahin uusi albumi ObZen oli rumpujen osalta jo valmiina.

– Tavallaan minun pitäisi nytkin harjoitella eikä istuskella tässä. Mutta olen liian laiska. Toisinaan ihmettelen tietokoneen ääressä paperitöiden kasautuessa, miten minut nyt taas on äänestetty jossain maailman parhaaksi metallirumpaliksi, Haake nauraa.

– Se hyvä puoli tauoissa on, että lähestymistapa soittimeen muuttuu aina vähän. Eikä minulle toimi sellainen toistuva treenirutiini. Meshuggahin alkuvuosinani tein sitäkin, mutta se kävi jossain vaiheessa tylsäksi. Juutuin johonkin juttuun, mikä pysäytti evoluutioni rumpalina. Olen sen luonteinen ihminen, että minun pitää todella haluta soittaa, että homma toimii. Enkä usko, että musikaalisuus katoaa mihinkään, vaikka en harjoittelisikaan. Usein tällaisilla tauoilla mielessäni pyöriikin jotain muuta bändiin liittyvää; visuaalisia juttuja, tekstejä ynnä muuta. Meshuggah on minulle holistinen asia.

– Ja hyviä rumpaleita on kaikkialla. Teillä siellä Suomessakin useita. Esimerkiksi Kai Hahto, joka on ihan monsteri.

Meshuggahin kuudes albumi, maaliskuun alussa ilmestyvä ObZen, on teksteiltään täysin Haaken käsialaa. Hän kertoo sanojen nivoutuvan yhteen ja heijastuvan myös levynkanteen. ObZenin hän selittää sanat Zen ja obscene yhdistäväksi sanaleikiksi. Kannessa lotus-asennossa istuva hahmo, jonka kädet ovat veressä, saa selityksen kunhan kahvikupit on täytetty.

– Viittaamme tällä nykyiseen maailmanmenoon. Näyttää kuin ihmiskunta olisi saavuttanut jonkinlaisen tasapainon väkivallan ja verenvuodatuksen kautta. Kieltämättä aika synkkää, mutta nämä asiat olivat pinnalla. Lyriikoista ehkä eniten aihetta valottavat ObZen, Bleed, Lethargica, This Spiteful Snake ja Pravus.

Tekstien tekoon rumpalin innoitti alun perin brittiläis-skottilainen progebändi ja maailman kuuluisin lyriikoita laativa rumpali.

– Ensimmäinen bändi, jonka sanoituksiin aloin joskus 12-vuotiaana kiinnittää huomiota, oli Marillion. Minulla on edelleen bändin kaikki levyt Fishin eroon asti. Hänellä oli hyvin runollinen, outo ja kiehtova tapa laatia usein vaikeitakin tekstejä. Sitten kun kotijumalakseni nousi Neil Peart, havahduin siihen, ettei tekstien aina tarvitse tulla laulajan suunnalta. Rush avasi silmäni sille, miten rumpalikin voi olla orkesterin lyyrikko.

Ruotsalaiskvintetin kaksi edellistä julkaisua ovat olleet luonteeltaan kokeellisia, vaikka tämän sanan käyttäminen Meshuggahin kohdalla onkin vähän kuin sen korostamista, että jäätelö on kylmää.

– Nyt oli aiheellista tehdä taas ihan kunnon biisejä jo siksikin, että halusimme uutta musaa, jota soittaa livenä. I-ep (2004) ja Catch-33 (2005) eivät olleet lavalle suunnattuja kokonaisuuksia. Juttelimme asiasta etukäteen ja oikeastaan kaikki olivat sitä mieltä, että otamme ohjenuoraksi tehdä jotain Nothingin (2002) ja etenkin Chaospheren (1998) hengessä. Päätimme myös kiinnittää erityistä huomiota siihen, että joka biisistä tehdään yksilöllinen. Nothing oli aika yksi-ilmeinen ja biiseissä oli jopa vähän stoner-tyylinen keskitempo-ote. Nyt nostimme tempoa.

Biisijärjestys tuotti päänvaivaa.

– Pravus oli menossa ykköseksi pitkään, mutta sitten päätimme laittaa vähän anarkistisemman Combustionin kärkeen. Se on yksi suosikeistani, vaikka ei olekaan niin tyypillinen Meshuggah-raita. Oli makeata laittaa avaajaksi ihan suoraa deathmetallia… Tai oikeastaan thrashmetallia. Halusimme ihmisten putoavan tuoliltaan. Siinä on yllätyksellistä meininkiä. Joku saattaa ihmetellä: Have they gone straight? Mutta sitten kun Electric Red alkaa, jengi huomaa että they are still gay!

Haake räjähtää nauruun.

– Näin se menee. The trickier, the gayer! Mitä lempibiiseihin tulee, niin diggaan paljon Pravusista, nimibiisistä sekä Bleedistä. Jälkimmäisessä on vahva tunnelma, ja siinä olemme onnistuneet tekemään hankalasta helpon kuuloista. Se tuplabassaririffi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Jos ajatus alkaa harhailla, peli on pelattu. Siihen pitkään osioon eksyy, eikä kotiin pääse. Keikalla kappale vaatii käyttöön triggerit. Muuten oikean jalan fraseerausta ei saa kuntoon.

Yhtye myös oppi itsestään uuden asian levyprosessin aikana. Haake vastaanotti havainnon ilolla, koska hän haluaisi julkaista musiikkia ja kiertää tämänhetkistä enemmän. Ei vähiten sen tähden, että raha-asiat tuottavat välillä harmaita hiuksia.

– Olemme ymmärtäneet, ettemme tule koskaan myymään miljoonaa levyä, joten raha-asioiden kanssa täytyy pysyä skarppina. Palkkiot tulevat klimppeinä, jotka pitää osata jakaa järkevästi vuoden tai kahden ajalle.

Mutta se opetus.

– Meissä on sellainen juttu, että tähän saakka meidän on pitänyt olla inspiroituneita, jotta pyörä pyörii. Nyt vain päätimme, että on pakko alkaa tehdä jotain. Ja se ruokki itse itseään. Kun aloimme äänittää ObZenin rumpuja toukokuussa, jätkiltä tuli koko ajan lisää musaa. Se oli mahtava tunne! Mårtenin piti äänittää levylle kitaroita, mutta hän hyssytteli meitä: ”Nyt pukkaa uutta kovaa riffiä. Laitetaan se ensin talteen!”

– Mårten ei muutenkaan ole mikään maailman paras keskittyjä. Fredrikin biisit ovat usein melkein valmiita, kun hän tuo ne meille muille. Mårtenilla taas on usein monta juttua vaiheessa päällekkäin.

Esimerkillään ja omapäisyydellään Meshuggah on avannut latua lukuisille metalliin modernisti suhtautuville bändeille. Kahdeksankieliset kitarat, Allan Holdsworthin legato-tekniikkaa lainailevat soolot ja epäsovinnaiset rytmiset ratkaisut ovat luoneet viisikolle täysin omintakeisen tyylin.

Edellisellä albumilla rikottiin taas uusi raja. Vaikka bändissä on Haaken kaltainen tähtirumpali, Catch-33:n rummut oli ohjelmoitu. Tosin miehen itsensä tekemistä sampleistä. Syyksi annettiin mutkikkaan teoksen muuntuminen aivan viime metreille. Oliko tässä koko totuus?

– Suurin piirtein, Haake toteaa. Ennen kuin karsimme tavaran lopulliseen 47:ään minuuttiin, tietokoneella oli kamaa kolmisen tuntia. Ja kaikki muuttui koko ajan. Eli tekovaiheessa en tiennyt yhtään, mitä harjoitella. Sitten kun se 47 minuuttia oli kasassa, juttu jatkoi elämäänsä ja sovitus myös. Joten ohjelmointi ja Cubasen käyttö oli paljon helpompi ratkaisu. Jos olisin ensin opetellut levyn ja sitten äänittänyt sen, julkaisu olisi viivästynyt kuudella kuukaudella. Emmekä voineet odottaa.

– Toinen syy oli, että Catch-33 on niin kitaravetoinen. Lisäksi innostuimme siitä kylmyydestä ja tunteettomuudesta, joka ohjelmoiduista demorumpuraidoista välittyi. Se oli myös tunnelmaan ja soundiin liittyvä juttu. Meillä on jo pitkään ollut sääntö, jonka mukaan lopputulos ratkaisee.

– Ja tästä päästään kolmanteen syyhyn. Meitä viehätti se, miten ohjelmoidut rummut ovat etenkin meidän tyylisessämme musassa todella paha tabu! Tiedän pirusti bändejä, jotka ohjelmoivat tai vähintään kvantisoivat rumpunsa, mutta eivät koskaan myöntäisi sitä julkisesti. Ironistahan Catch-33:lläkin oli lopulta se, että käytimme minun tekemiäni samplejä. Eli iskut tulivat minulta, mutta eivät siinä järjestyksessä.

Meshuggahin syklinen materiaali on saanut monet muusikoksi haaveilevat raapimaan päätään. Haake haluaa korostaa, että yhtyeen ilmaisussa ei vallitsevan käsityksen vastaisesti ole kyse polyrytmeistä. Niille kuitenkin perustuvat useimmat innokkaiden nuotinnukset, joita yhtyeen jäsenet eteensä saavat.

– Tähän päivään mennessä emme ole nähneet yhtään rumpunuotinnusta tai kitaratabulatuuria, joka olisi ollut aivan oikein. Yleensä ihmiset yrittävät ensin selvittää, miten pitkä joku sykli on. Kun he sitten olettavat tietävänsä, missä kohtaa palaamme taas alkuun, he laskevat montako iskua välillä on tullut. Sitten he kertovat meille, että se ja se juttu on 23/16. Me toteamme, että ”Ahah. Taitaa muuten olla”. Koska meille musiikki ei näyttäydy sillä tavalla.

– Jos Fredrikillä on joku sykli, me alamme soittaa sitä yhdessä aivan kuin mitä tahansa riffiä. Olemme kaikki itseoppineita, joten kukaan ei laske tahteja, jaa syklejä osiin tai tee niistä nuottikuvaa paperille tai tietokoneelle.

Haake ja kumppanit tietävät, että kysyntä yhtyeen itsensä tekemälle tai edes autorisoimalle nuottivihkosarjalle olisi valtava. Jopa kuulu bostonilainen musiikkioppilaitos on aiheeseen pureutunut.

– Ehkä siinä kohtaa, kun kuulimme Berkleessä olevan tarjolla joku Meshuggah class, heräsimme siihen, että ehkä nuotit kannattaisi laittaa jakoon. Olemme suunnitelleet kunnon kirjoja, joihin laittaisimme kunkin levyn ajalta kuvia ja kommentteja ynnä muuta.

– Periaatteessa emme haluaisi purkaa musiikkiimme liittyvää mystiikkaa, mutta tässä onkin takana sellainen juttu, että nuottikirjat eivät välttämättä avaa juttua sillä tavalla kuin ihmiset olettavat. Monikaan ei ehkä kostu niistä mitään.

Viime aikoina Tomas Haaken levylautasella ovat viihtyneet esimerkiksi Decapitated, The Mars Volta, Don Caballeros sekä Cornelius.

– Mastodon on mahtava. Brann Dailor soittaa kannuja kuin spiidiä vetänyt Mitch Mitchell! Ja Tool tietenkin on aivan käsittämätön porukka. Koko paketti on upea. He panostavat musiikkiinsa niin paljon älyä ja uskallusta… Ja haastavat itseään edeten levy levyltä johdonmukaisesti eteenpäin.

– Suurin osa bändeistä valtavirtaistuu vuosien varrella, mutta Tool vain muuttuu mystisemmäksi. Voin sanoa suoraan, etten ymmärrä, miten he tekevät musaansa. Ja sitä kautta ehkä ymmärrän ihmisiä, joille Meshuggah ei aukea.

Toolin lämmitteleminen USA:ssa syksyllä 2002 oli ymmärrettävästi upea kokemus; jo siitäkin syystä, että Haakelle aukesi tilaisuus katsoa suosikkiyhtyeensä keikka ilta illan jälkeen.

– Iho nousi kananlihalle joka keikalla. Useimmiten käy niin, että pääbändin vedon tsekkaa kerran-pari, mutta sitten homma on selvä. Niin minulle kävi esimerkiksi Slayerin kanssa.

Seuraavaksi Meshuggah lähtee USA:han Ministryn kanssa. Matkassa on kuitenkin mutka.

– Tästä lähtee piakkoin tiedote liikkeelle, joten voin asiasta jo kertoa. Oikea olkapääni pitää leikata. Siinä on olkapään luinen ahtauma ja siihen liittyvä sivunostojänteen tulehdus. Aika tavallinen vaiva tämän ikäisellä miehellä. Kyseessä on ihan perusleikkaus, mutta toipuminen pudottaa minut rumpupallilta pariksi kuukaudeksi. En oikeastaan saisi edes lähteä Ministry-rundille, mutta olemme neuvotelleet soittoajan 35:een minuuttiin illassa ja toivon kaiken sujuvan. Lääkäri nimittäin haluaisi leikata heti. Laadimmekin juuri eilen varasuunnitelmaa. Jos asiat menevät perseelleen, jätkät jatkavat rundin loppuun yhden toisen rumpalin kanssa.

– Onneksi minun pitäisi olla taas pelikunnossa loppukesästä, koska silloin meillä on jotain festarivetoja. Syyskuussa lähdemme sitten omalle rundille, ja Suomeen on tulossa kolme konserttia.

Muuten tulevaisuus vaikuttaa rumpalin mielestä hyvin valoisalta. Tietyt asiat ovat loksahdelleet paikoilleen sekä yhtyeen että sen jäsenten siviilikuvioissa, eikä ole syytä olettaa minkään uhkaavan asemia.

– Vahvuutemme on uniikissa ilmaisussamme. Porcupine Treen ja Mnemicin kaltaiset yhtyeet heittelevät juttunsa sekaan Meshuggah-vaikutteisia osia, mutta kukaan ei tee musaa aivan samoin kuin me. Meillä ei myöskään ole mitään varsinaista tarvetta tehdä juttuamme sinällään paremmin. Liike on pikemmin sivuttaista; keksimme uusia tapoja haastaa itsemme ja teemme löytöjä lateraalisesti.

– Seuraavalla levyllämme saatetaan kuulla, miten Mårten ja Fredrik tulevat viemään tremolon käytön ihan uuteen suuntaan. Nyt on rakennettu sellaisia 8-kielisiä, joissa kammen käyttö riffeissä pelaa kunnolla. Jotkut heidän juttunsa kuulostavat aivan tajuttomalta! Nimenomaan kitaroissa onkin ydinalueemme. Rummuthan ovat aika lailla samansoundisia aina, eikä niitä voi kovin monin eri tavoin soittaa. Lähinnä jako menee hyvän ja huonon välillä.

Näihin tunnelmiin päättyy lähes kolmeen tuntiin venähtänyt vierailu paikkaan, jossa on suunniteltu ja toteutettu kauaskantoisia musiikillisia ratkaisuja ensimmäisenä maailmassa. Harmoniseksi lopuksi improvisoimme Soundin lukijoille äänestyksen, johon rumpali lahjoittaa yhtyeen varastosta hienot palkinnot.

Haake vetää takin niskaansa ja saattaa ulos. Hänen ”pitää kurvata kaupan kautta kotiin, koska parempi puolikas lojuu kotisohvalla dagen efter -tunnelmissa.” Ulos päästyämme Tomas Haake viittoilee katolle ja naurahtaa.

– Tämä on vielä pakko kertoa. Meillä oli tässä hetken aikaa naapurina Outlaws-prätkäjengi. Silloin ei tarvinnut miettiä turvallisuusasioita, mutta heidän saatuaan lähtöpassit olemme asennuttaneet vahvemmat ovet ja lisää hälytyskalustoa.

– No, joka tapauksessa. Outlawsin muutto kiinteistöön herätti joidenkin mielenkiinnon ja nämä alkoivat kiipeillä katolle ja kurkkia ikkunoista. Pyörätyypit kyllästyivät touhuun, ottivat kaverit kiinni ja leipoivat heitä vähän turpaan. Eikä siinä kaikki. Tunkeilijat riisuttiin alasti, heitettiin pakettiauton perään ja dumpattiin siinä kuosissa Tukholman keskustaan!

 

teksti: petri silas
kuvat: micke sandström