”Mä en halunnut enää elää. Piste.” – Yonan uutta albumia edelsi tuskainen ajanjakso, jonka myötä laulaja löysi itsensä uudelleen

Lokakuussa 2019 soitettujen keikkojen jälkeen Yona katosi lavoilta, julkisuudesta ja sosiaalisesta mediasta. Hän ei kokenut enää mitään iloa musiikista tai esiintymisestä. Hän menetti elämänhalunsa. Nyt Yona on palannut uuden albumin kera – tai kenties pitäisi mieluummin sanoa, että Johanna on löytynyt uudelleen Yona-hahmon uumenista. Lue katkelma Soundissa 3/21 julkaistusta artikkelista tästä.
1.4.2021 11:54

11 vuoden aikana olet julkaissut toisiinsa verrattuna todella erilaisia, mutta herkän ihmisen kirjoittamia henkilökohtaisia albumeita. Millainen suhteesi on menneisiin levytyksiisi, jotka ovat syntyneet selvästi tuskaisistakin elämänvaiheista?

– Vielä pari vuotta sitten olisin vastannut ihan eri tavalla, koska ennen tätä mennyttä taukoa en pystynyt kuuntelemaan yhtäkään levyistäni. Jokainen niistä oli oma traumansa.

– Aloin vetämään keikkoja 18-vuotiaana, enkä jollain tavalla malttanut koskaan antaa aikaa aikuistumiselle, ennen kuin sille oli pakko antaa sitä aikaa korkojen kera.

­– Nyt tämä ihana tauko on aiheuttanut muutoksen itsessäni, ja nyt kykenen kuuntelemaan niitä kaikkia. Olen jopa ajatellut, että ne levyt ovat tosi ihania ja söpöjä, ja tuntenut ylpeyttä niistä. Varsinkin Pilvet liikkuu minä en (2010), Naivi (2015) ja tämä uusi levy ovat sellaisia, jotka merkitsevät mulle paljon.

– Vasta 7-albumin kohdalla mä ymmärsin sen, että olin uhrannut liikaa itsestäni musiikkiin, ja että elämässä on oltava muutakin. Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut sanovani noin, mutta nyt olen onnellinen siitä, että olen kohdannut nämä asiat ja voin sanoa, että musiikki on yksi, tärkeä osa minua, mutta se ei ole kaikki mitä olen.

Tämä herääminen ei siis olisi ollut mahdollista ilman pitkää taukoa, jonka aikana vetäydyit musiikista, keikoilta ja myös somesta, mutta tapahtuiko tätä ennen jotain ihan tiettyä, minkä myötä etäisyyden ottaminen musiikkiin ja maailmaan oli pakollista?

– Tapahtui. Mä halusin kuolla. Mä en halunnut enää elää. Piste.

– Olin tullut sellaiseen kohtaan elämässä, että musiikissa ei ollut enää mitään iloa mukana. Keikalle meneminen ei ollut iloinen asia. Viestien saaminen kuulijoilta ei enää ilostuttanut. Kaikki vain ahdisti. Ihan kaikki.

– Keikoillakin nautin vain siitä pienestä hetkestä, kun se kaikki alkoi, ja sen jälkeinen olotila oli kuin raiskattu, vaikka eihän se yleisö ja ne ihmiset mua keikalla raiskanneet. Se väsymys oli vain sumentanut koko mun käsityskyvyn.

– Kun kaikki tuntui vaikealta ja satuttavalta, niin oli vain kohdattava se, että jonkin on muututtava. Kysyin itseltäni, mikä se jokin asia on. En halunnut tehdä keikkoja. Okei. Sitten en tee keikkoja. Sittenhän mä olen ihan PA? No sitten ole PA. Ihan sama. Totesin että elän Teostoilla hetken, tai teen vaikka eräoppaan töitä, mutta nyt lopetan musan.

Mikä sai tällaisen lopullisen oloisen olotilan ja pitkän tauon jälkeen palaamaan takaisin musiikin pariin, ja tekemään Uni johon herään -albumin?

– Mulla oli yksi elinikäinen haave. Halusin tehdä levyn sinfoniaorkesterin kanssa. Mä päätin, etten tee mitään musiikkia, ennen kuin saan tehdä tuon levyn. Ihan sama vaikka siihen menisi 10 tai 20 vuotta.

– Mä ilmoitin Universalin palaverissa Pyhimykselle, mun A&R:lle, että mä lopetan mun keikat ja kaiken, enkä tule enää tekemään musiikkia, ennen kuin mun on mahdollista tehdä levy orkesterin kanssa.

– Sen sijaan että Pyhimys olisi tokaissut vaikka ”Come on! Jotain järkeä hei!”, se vain istui ilmeettömänä, teki muistiinpanoja läppärilleen ja kysyi multa, että: ”Okei. Niin siis minkä sinfoniaorkesterin?”

– Mä olin avautunut Pyhille, että tää kaikki on vaan ihan hirveetä, ja Pyhi sanoi mulle: ”Tiedätkö sä Yona, että musan tekemisen kuuluu olla kivaa, ja jos se ei ole sitä, niin se pitää lopettaa.” Orkesterin järjestymisestä löysin taas ilon.

– Tämä kaikki johti siihen, että yhtäkkiä mulla oli taas turvallinen ja itsevarma olo tehdä just sitä musiikkia ja just sillä tavalla, miten haluankin tätä kaikkea tehdä. Palasin ikään kuin paljon oppineena takaisin kaiken alkulähteille.

Uni johon herään on vaikuttava albumi täynnä suurta intohimoa ja välittömyyttä. Tuliko siitä juuri se unelmiesi albumi, jonka olit aina halunnut tehdä, ja joka oli musiikin pariin palaamisesi ehto?

– Tämä kuulostaa nyt aika pateettiselta näin sanottuna, mutta musta tuntuu kuin mä olisin valmistautunut tämän levyn tekemiseen koko ikäni.

­– Tällä albumilla mitään ei tarvinnut pakottaa tai vääntää väkisin. Kokemukset näiden laulujen takana olivat ehkä kivuliaimpia ikinä, mutta itse levyntekoprosessi oli luonnollisin kokemani.

– Halusin kirjoittaa ehjiä ja luonnollisia lauluja elämästä pitäen alusta alkaen sen mielessä, että kirjoitan nyt biisejä sinfoniaorkesterin kanssa äänitettäväksi. Sen orkesterinkin oli oltava täysin pakottomasti siellä mukana. Ei niin, että orkesteri pauhaa ihan vain sen takia, että se orkesteri oli nyt päätetty ottaa levylle.

– En halunnut edes miettiä levyn julkaisuajankohtaa ennen kuin se on valmis. Tiedän että kaikki sanoo aina noin, mutta harvoin niin oikeasti tehdään, kun keikat ja festarit puskee päälle. Nyt me oikeasti tehtiin noin.

Millaista soundia elämäsi vaikeimmista ajoista halusit luoda nyt, kun tiesit että mukana on mittava orkesteri ja soundi tulee näin ollen olemaan vähintäänkin iso, mutta orkesterimusiikkikin voi tarkoittaa todella monenlaisia asioita?

– Oli tosi jännittävää tehdä bändin kanssa biisien pohjia siten, että jätimme tilaa orkesterille ja halusimme kaikkien bändiläisten soittavan vain mahdollisimman tärkeitä asioita.

– Mukana oli kuitenkin vielä 40-50 muutakin soittajaa! Kokonainen Tapiola Sinfonietta. Mulle oli tosi tärkeää, että orkesterikin kuulostaa tunteelliselta ja tulkitsee oikeasti niitä lauluja, eikä vain soita nuoteista mitä pyydetään. Orkesterin piti elää tätä musiikkia ja soittaa siihen juuri sen verran kuin laulut oikeasti vaativat.

Levyn keskivaiheilla luet käsinkosketeltavan herkästi rivit: ”Mulla on niin paljon rakkautta mun sisällä että mä räjähdän. Se ei ikinä lopu. Se räjähdys on niinku big bang.” Vaikuttaa siltä, että juuri tälle levyllä olet pitelemättömästi purkanut kaikkea sitä tunnetta, jota sisälläsi on aina ollut? Enkä tarkoita nyt rakkautta vain onnentunteena.

– Se puhepätkä on äänitetty tosi diipeissä tiloissa, kun olin ihan paskana yksin kotona karanteenissa, makasin ypöyksin sängyllä ja puhuin itsekseni puhelimeeni.

– Mun päähäni vain pälkähti, että rakkaus on mulle kaikki kaikessa. Mulla on niin paljon sitä tunnetta sisimmässäni, että se ei vaan lopu koskaan. Se on ehtymätöntä. Joskus se on niin kivuliasta, etten meinaa kyetä käsittelemään sitä. Rakkaus on ihan kaikkea. Se on elämää. Se on myös vihaa. Se on ihan kaikkea sitä tunnetta mitä pursuan koko ajan.

– Halusin tuon lainin mukaan levylle sen takia, koska sinfoniaorkesteri antoi mulle vihdoin mahdollisuuden ilmaista itseäni sillä tavalla, miltä mun sisällä kuulostaa. Se on tarpeeksi isoa. Sitä isommaksi musiikki ei voi oikein mennä. Sitä kautta voin ilmaista sen, miltä tuntuu kun on niin täynnä rakkautta, että meinaan räjähtää.

Mitä asioita olet nyt löytänyt elämääsi aiemmin mainitun pitkän tauon aikana ja nyt tämän pakottoman albumin tekemisestä, kun elämänkatsomuksesi on laajentunut paljon musiikkia avarammaksi?

– Pieniä suuria asioita.

– Mä ajoin ajokortin, joten löysin mun auton ja sillä ympäriinsä menemisen. Löysin urheilemisen ja hiihtämisen. Löysin uudelleen luonnon, joka on merkinnyt mulle aina paljon. Löysin ruoanlaittamisen ja oman kodin tärkeyden.

– Sitten mulla on myös uus nimi. Mun nimi on nyt Johanna Ilta Rasmus. Erosin mun toisesta avioliitosta hiljattain ja otin uuden nimen. Rasmus on mun isoisoisoäidin sukunimi.

– Tämä nimi on mulle tärkeä asia siksi, koska olin niin pitkään vain Yona. Tai siltä se tuntui. Nyt Yonasta on tullut mulle koko ajan enemmän ja enemmän ulkopuolinen hahmo.

– Se Johanna, jonka ehdin jo hetkeksi elämäni aikana kadottamaan Yonan uumeniin, on nyt taas löytynyt, ja aion vaalia sitä suuremmalla rakkaudella kuin ikinä.

Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 3/21.

Lisää luettavaa